"Eihän mitenkään", sanoi Haftor hiljaa.
Olavista tuntui, että hän oli sanonut tyhmyyden; hän lehahti jälleen punaiseksi.
"Hestvikenhän on suurin kartano sillä seudulla. Suurin isotila pitäjässä. Eikös olekin?" uteli Haftor järkkymättömän totisena. "Sinua odottaa kova paikka, Olav poikaseni — mutta kyllä sinä siitä suoriudut. Tiedätkö, lanko, pelkään Ingunnin käyvän huonommin. Luuletko hänen pystyvän sellaisen tilan emännäksi?"
"Kaipa siihen neuvo keksitään. Minun vaimoni ei tarvitse raataa missään mukana", sanoi Olav ylpeästi.
"Eipä suinkaan", sanoi Haftor entiseen tapaan. "Hänhän joutuu keskelle yltäkylläisyyttä, tiedän mä."
"Se nyt olisi liian rohkeaa puhetta — vaikkei Hestviken olekaan aivan pieni talo. Mutta tärkein puoli siellä on merenkulku!"
"Älä?" äännähti Haftor "Vai harjoitat sinä merenkulkuakin siellä lahden pohjukassa."
Olav vastasi:
"En tiedä, millä kannalla se on nykyään — on niin pitkä aika siitä, kun viimeksi siellä kävin. Mutta entisaikaan oli niin. Ja minä aion ryhtyä siihen uudestaan — olen liikkunut Asbjørn-papin mukana rannassa ja oppinut tietämään yhtä ja toista laivoista ja kaupanteosta."
"Ei suinkaan sitä olisi tarvis", sanoi Einar hymyillen. "Näimmehän sinun harjoittavan merenkulkua jo Ingebjørgin hanhilammikossa."