Aasa muisti kaikki kuolleet lapsensa ja jutteli heistä. Eniten hän suri tytärtään Herdistä, joka halvaantui siksi, että oli nukkunut ulkona kasteesta kostealla mäellä. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin, yksitoistavuotiaana. Yhden kasvuiässä olleen pojan oli hevonen potkaissut kuoliaaksi, ja Maunu oli menettänyt henkensä laivalla syntyneessä tappelussa, ollessaan kotimatkalla Totenissa pidetyistä vieraskemuista toisten päihtyneiden nuorten miesten kanssa. Maunu oli juuri mennyt naimisiin, mutta hän ei jättänyt jälkeensä yhtään lasta, ja leski meni uusiin naimisiin sekä siirtyi toiselle paikkakunnalle. Tämä oli poikien vaimoista se, josta Aasa-rouva oli pitänyt eniten.
"Mutta sanokaapa, isoäiti", pyysi Ingunn, "oletteko te saanut kokea elämässänne ainoastaan surua. Eikö teillä ole ollut lainkaan hyviä päiviä, joita voisitte muistella?"
Isoäiti katsoi häneen eikä näyttänyt tajuavan. Nyt, kun hän vain odotteli kuolemaa, oli hänellä yhtä paljon halua muistella surujaan kuin ilojaan.
Ingunn ei pitkästynyt tähän elämään vanhuksen seurassa. Heikko hän oli nytkin terveeksi tultuaan, eikä hän ollut koskaan pitänyt työstä, joka vaati tarttumaan lujasti käsiksi tai pitämään ajatukset koossa. Hän istui ommellen jotakin hienoa käsityötä, jota hän ei halunnut heti saada valmiiksi, ja vaipui omiin ajatuksiinsa kuunnellessaan puolella korvalla isoäidin puhelua.
Kasvuiällään hän oli ollut vilkas ja hänen oli ollut vaikea istua kauan aikaa hiljaa. Mutta nyt oli toisin. Kummallinen sairaus, joka oli kohdannut häntä Olavista erottua, näytti jättäneen jälkeensä varjon, joka ei ottanut poistuakseen; tuntui siltä kuin hän aina olisi kulkenut puoliunessa. — Frettasteinissä hänen seuranaan olivat olleet pojat, ennen kaikkea Olav, ja heidän leikkinsä ja jännityksensä ja vilkkautensa oli tarttunut häneen, joka ei itsestään osannut ryhtyä mihinkään. Tässä talossa oli vain naisia, kaksi vanhaa rouvaa ja heidän palvelusnaisensa sekä joitakin vanhempia renkejä ja työmiehiä; he eivät voineet herättää häntä siitä horrostilasta, johon hän oli joutunut maatessaan halvaantuneena vuoteessaan ja odottaessaan riutuvansa kokonaan pois elävien joukosta.
Kun Olav karkasi maasta, tuntui Ingunnista, kuin ei hänellä olisi ollut voimaa uskoa hänen palaavan takaisin. Hän oli saanut kokea aivan liian monta suurta tapahtumaa tuona lyhyenä ajankohtana, joka oli kulunut siitä, kun hänen isänsä lähti matkaan Mattias Haraldinpoikaa tapaamaan, siihen saakka, kun Arnvid otti hänet Hamariin. Hän tunsi joutuneensa aivan kuin tulvan valtaan, ja aika, minkä hän oli viettänyt Hamarissa, oli ollut kuin pyörrettä, jossa hän ja Olav olivat verkalleen, mutta varmasti edenneet yhä kauemmas toisistaan. Kaikki oli ollut siellä uutta ja outoa, ja Olav oli muuttunut niin, että hän tuntui melkein vieraalta. Ingunn saattoi kyllä käsittää, että Olav menetteli oikein, kun ei koskaan hakenut tilaisuutta tavatakseen häntä salaa heidän siellä ollessaan. Mutta Olavin menettely silloin, kun Ingunn oli saanut kohdatuksi hänet jouluyönä, oli säikäyttänyt hänet pahanpäiväisesti; hän oli tuntenut itsensä sen jälkeen niin neuvottomaksi ja masentuneeksi, ettei edes uskaltanut ajatella Olavia niinkuin ennen, kaihoten ja suloisesti kaivaten hänen rakkauttaan. Hän tunsi olevansa kuin lapsi, jota aikuinen on kurittanut ja ojentanut — itse ei Ingunn ollut havainnut tehneensä mitään hullua. —
Ja sitten oli Olav tullut hänen luokseen tuona viimeisenä yönä ulkoa pimeästä ja pyrystä, lumisena, kärsivänä ja kiihtyneenä, väristen väsymyksen ja salatun hurjuuden vaiheilla — turvattomana miehenä, kädet Ingunnin serkun veressä. Ingunn oli silloin ollut tavallaan rauhallinen. Mutta kun Olav sitten lähti pois, tuntui Ingunnista kuin kaikki portit olisivat menneet lukkoon.
Sairautensa alkuaikoina hän uskoi olevansa sellaisessa tilassa kuin Hillebjørg-rouva luuli. Mutta kun ajan oloon kävi ilmi, ettei hän saisikaan lasta, hän tuskin jaksoi tuntea hämmästystä. Hän oli niin uupunut, että hänelle olisi ollut liikaa, jos hänen olisi pitänyt odottaa muuta, hyvää tai pahaa. Hän suhtautui kärsivällisesti sairauteensa. Kukaan ei voinut käsittää, mikä häntä vaivasi, mutta siihen ei näyttänyt olevan mitään parannuskeinoa. Jos hän koki ajatella tulevaisuutta, hän näki pelkkää mustaa, häilyvää sumua, samanlaista kuin se pimeys, joka kieppui hänen silmiensä edessä hänen saadessaan huimauskohtauksia.
Hän vaipui syviin muistoihin kaikesta, mitä hänen ja Olavin välillä oli tapahtunut viime kesänä ja syksynä. Hän sulki silmänsä, suuteli omaa palmikkoaan, käsiään ja käsivarsiaan, kuvitellen Olavin tekevän niin. — Mutta kuta enemmän hän heittäytyi unelmien ja kaihon valtaan, sitä epätodellisemmalta hänestä tuntui, että niin oli todellakin kerran tapahtunut. — Että he lopulta pääsisivät yhteen, elämään rauhassa ja lainmukaisesti, sen hän oli kyllä uskonut, mutta hän ei ollut koskaan osannut ajatella sitä, mihin uskoi, eikä liioin osannut ajatella sitäkään, mitä hän oli kuullut pappien puhuvan taivaan autuudesta.
Ja niin hän jäi makaamaan halvaantuneena eikä uskonut koskaan saavansa liikuntakykyään takaisin. Täten oli katkennut viimeinen köysi, joka häntä vielä sitoi arkipäivien touhuun ja muitten ihmisten elämään. Hän ei toivonut enää tulevansa laillisesti vihityksi Olav Auduninpojan kanssa, eikä saavansa hallita hänen taloaan ja synnyttää hänelle lapsia. Sen sijaan hän antautui kuvitelmiin ja unelmiin, joiden hän ei odottanutkaan koskaan toteutuvan.