Joka ilta, kun valo tuvassa oli sammutettu ja tuli peitetty, hän kuvitteli Olavin tulevan ja laskeutuvan hänen viereensä. Joka aamu herätessään hän uskotteli, että hänen miehensä oli noussut vuoteesta ja mennyt ulos. Päivän pitkään hän kuunteli kartanon ääniä ja kuvitteli olevansa Hestvikenissä; ja hän kuvitteli, että Olav oli heiniä ajamassa: nuo olivat hänen hevosensa ja rekensä ja hän siellä ohjaili väkeä työhön. Kun Steinar oli hetkenkin hiljaa hänen sängyssään, kietoi Ingunn laihan käsivartensa pojan ympäri, painoi hänen vaalean päänsä rintaansa vasten ja nimitti poikaa mielessään Auduniksi, ja tämä oli olevinaan hänen ja Olavin poika. Poika tahtoi silloin pois sängystä ja koetti vapautua Ingunnin sylistä, mutta Ingunn houkutteli hänet luopumaan yrityksestään antamalla hänelle vuoteeseen kätkemiään herkkupaloja, ja kertoi hänelle satuja, kuvitellen olevansa äiti, joka puheli lapselleen.
Ensimmäinen seikka, mikä herätti hänet jonkin verran kuvitelmista, oli se, että Magnhild-rouva otti hunnun häneltä. Koskaan ennen hän ei ollut pitänyt häpeänä, että oli joutunut Olavin omaksi. Frettasteinissä hän oli ajatellut niin vähän, hän oli vain rakastanut. Vasta kun Arnvidille ja Olaville tuli kiire lähtö Hamariin pyytämään tunnustusta Olavin naimaoikeudelle, oli jonkinlainen neuvottomuus herännyt hänessä. Mutta kun kelpo piispa lähetti valkoisen päähineen hänelle, käskien häntä kiinnittämään tukkansa sykerölle, rauhoittui hän jälleen. Vaikka hän olikin tehnyt väärin setiään kohtaan, jotka olisivat olleet hänen naittajiaan isän kuoleman jälkeen, niin saattoi Torfinn-herra kyllä asiat oikealle tolalle, ja silloin hänestä tulisi yhtä hyvä vaimo kuin kenestä tahansa muusta naidusta naisesta.
Hän värisi nöyryytyksestä tuntiessaan olevansa avopäin käytettyään puolitoista vuotta huntua. Hänestä tuntui kuin väkivaltaiset kädet olisivat julkeasti riisuneet hänet alasti — niinkuin tehtiin orjanaisille entisajan ihmismarkkinoilla. Hän vältti menemästä Magnhildin tupaan silloin, kun siellä oli vieraita. Hän ei hevin näyttäytynyt ulkona ihmisten parissa muulloin kuin kirkossa — siellä täytyi kaikkien naisten verhota päänsä. Ingunn veti viittansa hupun kasvoilleen, niin ettei yhtään hiussuortuvaa ollut näkyvissä. Kostaakseen hiukan sitä, että hänen nyt täytyi pukeutua tavalla, joka ei soveltunut hänelle, hän pani pois kaikki korunsa, käytti vain tummia koristamattomia pukuja ja piti tukkansa kahdella tiukalla palmikolla, vailla nauhoja tai muuta komeutta.
Tuli sitten kevät. Eräänä päivänä hävisi jää lahdesta ja selkä lepäsi vapaana ja kirkkaana kuvastellen molempien rantojen virehtyviä rinteitä. Nyt oli Bergissä kaunista. Ingunn houkutteli isoäidin ulos päivän puolelle, istui hänen luonaan ja ompeli paitaa Olav Auduninpojalle. Olav oli sanonut hänelle, että Hestviken oli vuonon rannalla.
Hän keksi jotakin hommattavaa Aasan hallussa olevassa parviaitassa. Aamut päästään hän viipyi siellä askartelemassa. Hän poisti luukun ikkuna-aukosta ja istui sen ääressä katsellen ulos.
Vastaisen rannan puolella souti vene — metsänrinteen tumman vesikuvan rikkoivat pitkät laineet. Ingunn kuvitteli, että tuossa veneessä olivat Olav ja poika. He soutivat tänne päin. Ingunn näki kaiken edessään. He laskivat laituriin, ja Audun auttoi isäänsä venettä kiinnitettäessä. Isä seisoi ylhäällä laiturilla, ja poika oli alkanut keräillä veneestä tavaroita. Viimeksi hän otti pikku kirveensä, Olav ojensi kätensä ja auttoi hänet luokseen — niin, nyt oli poika yhtä iso kuin Jon, Ingunnin veli. Nuo kaksi astelivat sitten polkua pitkin taloa kohti, isä edellä ja poika perässä.
Hän kuvitteli, että hänellä oli myös pieni tytär, Ingebjørg. Tämä oli ulkona kartanolla — tuli aitasta kantaen suurta puuvatia, joka oli täynnä leipiä. Hän taittoi viipaleen ja murensi leipää kanoille — ei, hanhille. Ingunn muisti, että heillä oli Frettasteinissä ollut hanhia, kun hän oli ollut pieni, ja noissa kömpelöissä, valkeissa ja harmaankirjavissa linnuissa oli jotakin mahtipontista. Hestvikenissä täytyi olla hanhia —.
Hiljaa, aivan kuin tekisi syntiä, hän hiipi salpaamaan ovea. Sitten hän otti hunnun arkustaan ja sitoi sen päähänsä. Ingunn käänsi vyönsä niin, että kiinnityskohta joutui sivulle; hän ripusti siihen raskaita esineitä, mitä sattui löytämään, keritsimet ja joitakin avaimia. Näin koristettuna hän istahti parvella olevan tyhjän sängyn laidalle. Kädet sylissä hän nyt harkitsi, mitä kaikkea hänen olisi tehtävä, ennen kuin mies ja lapset tulisivat sisälle.
Bergiin saapui vain silloin tällöin tietoja kaikista niistä merkillisistä tapahtumista, joita Norjassa sattui tänä vuonna. Ingunn ei isoäidin pirtissä liikkuessaan saanut kuulla juuri mitään. Sitten tuli aivan kuin salamana kirkkaalta taivaalta tieto, että Torfinn-piispa oli julistettu kiroukseen ja että hän oli matkustanut maasta pois.
Heidän seurakuntapappinsa oli tämän tiedon tuonut taloon vasta eräänä päivänä talvella. Torfinn-herra oli ollut tarkastusmatkoilla Norddalissa joitakin kuukausia, ja sieltä hänen olisi pitänyt mennä tapaamaan arkkipiispaa erääseen meren saareen. Mutta sitä ennen olivat ritarit, joilla oli kaikki valta käsissään, julistaneet sekä arkkipiispan että useat muutkin piispat maanpatoksi ja pakottaneet heidät pakenemaan pois. Piispa Torfinn oli astunut erääseen laivaan, mutta kukaan ei tietänyt, minne hän sitten oli joutunut tai milloin häntä voitiin odottaa takaisin hiippakuntaansa. Pappi, joka tätä kertoi, ei ollut suruissaan, — piispa oli nuhdellut häntä hänen laiskuudestaan sekä siitä, ettei hän ollut ruoskinut kyllin ankarasti isoisten syntejä. Pappi oli omasta mielestään tarpeeksi hyvä sielunpaimen, eikä hänen laumaansa voinut kohdella piispan vaatimalla tavalla; ja hän oli ollut hyvin harmissaan tuolle jäykälle munkkipöpölle, joksi hän tätä nimitti.