Oli selvää, että piispojen ja nuoren kuninkaan neuvosherrojen välinen riita koski suuria asioita, ja tuo Olav Auduninpojan avioliittojuttu oli pikkuasia, joka ei ollut mitenkään tärkeä — vaikkakin se joutui vedetyksi esiin esimerkkinä Hamarin piispan sietämättömästä itsevaltiudesta ja vanhan lain ja oikeuden polkemisen halusta. Mutta pappi halusi mielellään pysyä hyvissä väleissä rikkaan Bergin rouvan kanssa — ja ehkäpä hän ei itse käsittänyt, miten vähäin tuo kahden lapsen avioliittoasia merkitsi niiden paikkakuntien ulkopuolella, missä näiden suku tunnettiin. Niinpä hän siis jutteli, että joku olisi voinut luulla piispa Torfinnin joutuneen maanpatoksi pääasiallisesti sen vuoksi, että hän oli suojellut Steinfinnin suvun pahinta vihollista.
Ingunn joutui hirvittävän tuskan valtaan. Hän käsitti jälleen täysin selvästi, millainen hänen asemansa todellisuudessa oli, ja kaikki hänen haaveensa kuihtuivat kuin kukkasniitty hallayönä. Hän tajusi nyt, ettei hän ollut muuta kuin suojaton, hyljätty ja isätön nuori ihminen, ei neito eikä vaimo; eikä ainoakaan ystävä ollut puoltamassa hänen oikeuttaan — piispa oli poissa, Arnvid oli kaukana, eikä hän voinut saada hänelle sanaa. Ingunnilla ei ollut ketään, johon hän olisi voinut turvata, paitsi tuota lapsuudessaan elävää vanhaa isoäitiä, jos hänen vihamieliset sukulaisensa nyt kostaisivat hänelle. — Hän kyyristyi kokoon pienenä, värisevänä, vaikeroivana olentona turvautuen siihen ainoaan tahdonilmaukseen, mikä vielä oli elossa hänen heikossa maahan kytketyssä sielussaan — hän tahtoi pitää kiinni Olavista ja pysyä hänelle uskollisena, vaikkapa hänet kidutettaisiin kuoliaaksi Olavin tähden.
Samoihin aikoihin — adventin lähestyessä — saapuivat Tora Steinfinnintytär ja hänen miehensä, Haakon Gautinpoika, Bergiin. Haakon ei ollut vielä löytänyt sellaista seutua, minne hän olisi viitsinyt asettua asumaan, ja nyt odotti Tora lasta jo ennen joulua. Ja niinpä aikoi nuori väki jäädä Bergiin täksi talveksi. Ingunn ei ollut nähnyt sisartaan kahteen vuoteen, ja lankoaan hän ei ollut tavannut koskaan ennemmin. Haakon ei ollut hullumman näköinen — hän oli kookas nuori mies, hänellä oli kauniit kasvonpiirteet ja punertavanruskea, kihara tukka, mutta hänen silmänsä olivat pienet ja ruskeat, lähellä toisiaan korkean, käyrän nenän juuressa, ja hän katsoi melko lailla kieroon.
Ensi päivästä lähtien hän suhtautui penseästi vaimonsa sisareen. Hän ilmitoi selvästi sanoin ja elein, ettei hän pitänyt Ingunnia muuna kuin vieteltynä neitona, joka oli häväissyt itsensä ja koko sukunsa, mielissään Toran kauneudesta ja hänen hyvästä älystään, mielissään siitä, että Tora kohta synnyttäisi hänelle lapsen perimään kaikkia niitä ihanuuksia, joita hän kerskui omistavansa; hän antoi vaimonsa huolehtia kaikesta — mikä oli hyvin viisaasti tehty. Mutta vaikka näin olikin ja vaikka Ingunn-parka oli ollut tietämätön siitä kunniasta ja onnesta, jonka hän oli hylännyt antautuessaan Olav Auduninpojalle, — että hän nimittäin olisi päässyt naimisiin Haakon Gautinpojan kanssa, — niin oli Haakon alkanut vihata häntä sen jälkeen, kun hän oli valinnut kasvuiässä olevan pojan, joka oli hänen isänsä palveluksessa ja jonka suvusta ja omaisuudesta Mjøsin seuduilla kellään ei ollut varmaa tietoa, mieluummin kuin hänet, Harlandin ritarin pojan.
Ja nuorempi sisar kulki täällä rehevänä ja hohtavan punakkana, ylpeänä emännän arvostaan, vaikka hänellä ei ollut huonetta eikä taloa hallittavanaan. Valkea vaimonhuntu, jota hän kantoi arvolla ja oikeudella, ulottui melkein kintereihin, hänen vyössään kilisi runsas avainnippu — vaikka luoja tiesi, mitä tuo talottoman isännän vaimo niillä aikoi lukita ja avata. Mutta Tora sai aikaan, että jok'ainoa ihminen Bergissä, Magnhild-rouva mukaan luettuna, seisoivat varpaillaan hänen ja hänen miehensä edessä, ja naiset valmistautuivat vastaanottamaan lasta, jota he odottivat tuollaiselle mahtimiehen pojalle kuuluvalla kunnioituksella.
Koko kasvukautensa ajan oli Ingunn kyllä tietänyt, että Tora sydämessään harvoin oli tyytyväinen häneen, tämän mielestä vanhempi sisar oli tyly vanhempiaan kohtaan, ajattelematon ja laiska; hänen olisi pitänyt istua hiljaa äidin ja palvelijattarien luona naisten pirtissä mieluummin kuin aina juosta ulkona leikkimässä Olavin ja hänen ystäviensä kanssa. Mutta Tora ei puhunut koskaan mitään siitä — hän oli kahta vuotta nuorempi, ja se merkitsee paljon lapsuudessa. Ingunn välitti vähät siitä, mitä Tora ajatteli. Viimeisenä syksynä Frettasteinissä oli Tora ollut puhumatta siitäkin, mistä Ingunn tiesi hänen olevan perillä ja kauhuissaan. Mutta vasta heidän Hamarissa olonsa aikana oli sisar puhunut asiasta, ja silloin hän oli suhtautunut odottamattoman lempeästi Ingunnin ja Olavin menettelyyn, ja oli siellä ollut kiltti Ingunnia kohtaan. Kasvattiveljestään oli Tora aina pitänyt todellisella sisaren rakkaudella — hän piti Olavista enemmän kuin oikeista sisaruksistaan sen vuoksi, että Olav oli hiljaisempi ja tasaisempi — ja olihan piispa antanut Olaville ja Ingunnille jonkinlaisen tunnustuksen, ja kaikki ne, joita sisaret tapasivat kaupungissa, tuomitsivat Torfinn-herran mukaan: vaikka Olav olikin maksanut pahan pahalla, oli niiden vääryys kuitenkin suurempi, jotka olivat tahtoneet purkaa solmitun kihlauksen siksi, että sulhanen oli nuori ja vailla voimakkaita puoltajia. Kukaan ei epäillyt, ettei piispa lopulta saisi asiaa päättymään Olaville kunniallisella tavalla. Joten Tora siis silloin ei ollut ajatellut Ingunnin hätäilyn voivan tuottaa häpeää heille kaikille.
Nyt oli toisin. Hän ei voinut antaa Olaville anteeksi, että tämä oli murhannut hänen läheisen sukulaisensa, ja hän puhui kovia sanoja siitä tavasta, millä Olav oli maksanut heille kaikille sen, että he olivat ottaneet hänet, omaisia vailla olevan lapsen, Steinfinnin sukuun kasvatettavaksi. Ingunnille hän ei ollut epäystävällinen — mutta Ingunn käsitti kyllä, mitä Tora hänestä ajatteli: tämä oli lapsuudesta saakka ollut sellainen, ettei hänen onnettomuuteen joutumisensa ihmetyttänyt nuorempaa sisarta — mutta Tora tahtoi olla hyvä eikä tehdä tuolle raukalle raskaammaksi kohtalon taakkaa, johon hän oli itse syypää.
Ingunn alistui ääneti Toran hiljaisiin lohdutteluihin, mutta kun puhe johtui Olavin huonoihin tekoihin, koetti hän vastustaa. Mutta se vaikutti kovin vähän; toisella oli selvä yliote. Se seikka, että Ingunn oli vanhempi, ei merkinnyt mitään nyt, kun Tora oli naimisissa. Toralla oli kokemusta ja oikeus lausua sanansa muiden aikuisten parissa. Ingunnilla oli omat kokemuksensa, joita hänellä ei olisi saanut olla, rakkaudesta, josta kaikki tahtoivat häntä rangaista, emännän hommista ja lapsenkasvatuksesta, joita hän oli kuvitellut, mutta joita hän ei ollut todellisuudessa kokenut. Hän tunsi itsensä orvoksi ja alakuloiseksi istuessaan nurkassaan ja nähdessään, miten Tora ja Haakon täyttivät koko talon elämällään. Tummassa katumuspuvussaan, rinnallaan kaksi paksua, sileää palmikkoa, joiden paino näytti aiheuttavan sen, että hän kulki hiukan kumarassa ja kantoi päätään hiukan alaspainettuna, hän muistutti köyhää palkkapiikaa tuon nuoren, rikkaasti puetun vaimon rinnalla.
Tora sai pojan, kuten hän ja Haakon olivat odottaneet — ison ja terveen lapsen, siitä kaikki olivat samaa mieltä. Ingunn määrättiin olemaan sisaren luona tämän ollessa vuoteessa, ja hän joutui nyt puuhailemaan paljon sisarensa pojan kanssa. Hän oli aina ollut hyvin ihastunut pikkulapsiin, ja nyt hän mieltyi sydämestään tuohon nuoreen Steinfinn Haakoninpoikaan. Kun hänen täytyi ottaa poika vuoteeseensa yöksi, jotta äiti voisi paremmin levätä, ei hän voinut olla kuvittelematta — hänen täytyi kuvitella, että poika oli hänen omansa. Hänen täytyi saada lämmitellä noissa vanhoissa ajatuksissa, että hän oli Hestvikenissä, omassa talossaan, ja että hän oli siellä Olavin ja heidän lastensa, Audunin, Ingebjørgin ja uuden pikku tulokkaan kera. Mutta nyt hän tunsi katkerasti kietoutuneensa vain vaivaisiin lukinverkkoihin nähdessään sisaren komeilevan todellisuuden kouriintuntuvissa, lämpimissä peitoissa, rikkautenaan mies, sylilapsi, koko tuo palvelijajoukko, joka oli asettunut taloon, sekä arkut ja säkit, jotka oli kasattu huoneisiin ja aittoihin. Haakon tahtoi järjestää suuret ristiäiset, ja Magnhild-rouva tarjoutui suorittamaan puolet kustannuksista. Pitoihin saapuivat ei ainoastaan Haftor Kolbeininpoika, josta oli tullut Haakonin hyvä ystävä, vaan myös sedät, Kolbein ja Ivar, ja nämä jäivät taloon vielä joiksikin päiviksi vieraitten lähdettyä.
Eräänä iltana istuivat sukulaiset Magnhild-rouvan tuvassa; Aasa Maununtytär oli siellä myös ja istui kunniapaikalla. Ingunn istui hänen rinnallaan ja auttoi häntä syönnissä ja juonnissa, sillä vanhuksen kädet vapisivat kovin. Muuten hän oli ollut paljon terveempi tänä talvena; hän oli ollut kovin iloinen siitä, että oli päässyt isoäidinäidiksi; tätä uutta tapahtumaa hän ei unohtanutkaan, vaan tiedusteli usein lapsen vointia ja halusi nähdä sitä.