Tänä iltana siirtyi keskustelu paronien ja piispojen väliseen riitaan, ja Torenpojat olivat varmoja, kuka pääsisi voitolle. Piispojen oli antauduttava, tyydyttävä siihen valtaan, mihin heillä kansan hengellisinä oppi-isinä oli oikeus, mutta annettava vanhojen lakien maallikkojen keskeisistä asioista pysyä voimassa. Piispa Torfinnistä oli monella hänen omankin hiippakuntansa papilla sellainen käsitys, että hän oli mennyt liian pitkälle: "— Olen puhunut kolmen oppineen ja hurskaan papin kanssa", sanoi Kolbein, "ja kaikki kolme ovat vastanneet minulle olevansa valmiit lukemaan morsiusmessun sinä päivänä, jolloin naitamme Ingunnin pois."
Magnhild-rouva vastasi:
"On selvää, ettei piispan tulkinta voi olla oikea. Jumalan tahto ei voi olla sellainen, että hänen pappiensa tulee puoltaa huikentelevaista ja itsepäistä nuorisoa tai että pyhän kirkon on autettava ilkeitä lapsiaan kapinoimaan vanhempiaan vastaan —."
"Eipä suinkaan", sanoivat muutkin.
Ingunn oli sävähtänyt tulipunaiseksi siinä istuessaan, mutta hän rohkaisi mielensä, ja hänen kasvoillaan kamppailivat uhma ja pelko; hänen silmänsä näyttivät tavattoman suurilta ja mustilta, kun hän katsoi setiinsä.
"Niin, me puhumme sinusta", lausui Kolbein hänelle. "Olet ollut tarpeeksi sukulaistesi taakkana, Ingunn. On jo aika sinun saada mies, joka voi pitää sinut kurissa."
"Voitteko te löytää sellaisen miehen, joka minut ottaisi?" kysyi Ingunn ivallisesti. "Minähän olen teidän mielestänne maailman viheliäisin ihminen?"
"Emme puhu siitä", sanoi Kolbein kiukkuisesti. "Luulin sinulla olleen aikaa palata järkiisi. Niin julkea et kuitenkaan voi olla, että haluat elää yhdessä miehen kanssa, joka on tahrannut kätensä serkkunsa verellä — vaikka hänet saisitkin?"
"On kuultu ennenkin miehen tappaneen serkkunsa", sanoi Ingunn epävarmasti ja hiljaisella äänellä.
"Älä puhu enempää", vastasi Kolbein raivoissaan. "Emme anna sinua milloinkaan Einarin murhaajalle."