"Vähätpä siitä", hymähti Ingunn.
"Niinpä kyllä!" Olav hymyili, tarttui Ingunnin käteen ja auttoi hänet pystyyn. Hän pudisteli hatullaan Ingunnia ja itseään. "Mutta kyllä meidän kuitenkin täytyy nyt lähteä."
Olav piti yhä Ingunnin kättä omassaan siihen saakka kun he tulivat polulle, mistä heidät voitiin nähdä talosta.
III
Olavin lähdettyä Ingunn ei voinut voittaa pientä pettymyksen tunnetta.
Tuntui kuin Olavin käynti olisi koskenut vähimmin häntä.
Hän tiesi kyllä itse, että oli hullua ajatella niin, Olav oli menetellyt viisaasti esiintyessään aivan kuin hän olisi luopunut vanhasta vaatimuksestaan häneen, siihen, että hän oli Olavin oma ja käytettävissä. Sitä eivät he kuitenkaan olisi koskaan saaneet ajetuksi läpi tässä talossa. Mutta Olav oli saavuttanut sen, että nyt sekä Ivar että Magnhild pitivät häntä Olavin laillisesti kihlattuna morsiamena.
Magnhild-rouva antoi hänelle lahjoja morsiusarkkuun — se oli ollut surullisen tyhjänä tähän asti; melkein uuden, majavannahkavuorilla varustetun vihreän samettivaipan, pöytäliinan ja sinikuvioisen käsiliinan, yhden pellavaisen ja yhden silkkisen paidan, täydelliset kehdon varusteet, kolme kuvakudoksista penkkityynyä, malmipadan, hopeahelaisen juomasarven ja suuren hopeakannun — kaikki nämä hän sai kahden seuraavan kuukauden kuluessa. Ja Magnhild sai Aasa Maununtyttären antamaan pojantyttärelle uudet sänkyvaatteet, mitkä hänellä oli aitassa, vällyineen ja peitteineen, patjoineen ja erilaisine lakanoineen. Meneekö Ingunn naimisiin? kysyi isoäiti kummastellen joka kerta, kun tytär sai kerjätyksi häneltä jotakin. Hän unohti sen joka päivä.
Ivar lupasi antaa hänelle satulan ja rahaa kuuden lehmän ostoon — olisi liian tukalaa kuljettaa elukoita ylämaasta Vikeniin. Ja hän pyysi Ingunnia käymään Galtestadissa, jossa hän voisi valita itselleen osan hänen vaimovainajansa puvuista: "Suon tämän sinulle ennemmin kuin Toralle — hän on tullut niin mahtavaksi saatuaan tuon Haakon mahtavan ja tultuaan hänen poikiensa kuningasäidiksi."
Hän meni niin pitkälle, että otti selon siitä, minne oli joutunut Olavin vaatearkku, joka myytiin Hamarissa, silloin kun poika julistettiin maanpakolaiseksi. Arkku oli vaaleaa niinipuuta, tavattoman hyvin tehty ja mitä kauneimmilla leikkauksilla somistettu. Ivar osti sen takaisin ja lähetti sen Ingunnille Bergiin.
Sukutappara oli ollut dominikaanien huostassa Hamarissa koko ajan. Veli Vegard kätki sen piiloon silloin, kun kuninkaan vouti otti huostaansa Olavin irtaimiston. Munkki sanoi, ettei se ollut suuri synti, sillä tuo tappara, joka oli kulkenut samassa suvussa toistasataa vuotta, ei saanut joutua vieraille niin kauan kuin Olav oli elossa. Kun Olav nyt tuli takaisi Hamariin, oli veli Vegard Rendalissa saarnaamassa talonpojille Paternosteria ja enkelin tervehdystä — hän oli valmistanut neljä erittäin hyvää saarnaa ja hän kierteli hiippakunnassa kesällä niitä esittämässä. Mutta Olav oli mennyt priorin luo ja hän oli suorittanut luostarin kirkossa julkisen kirkkosovituksen tapon johdosta. Sen jälkeen oli priori antanut hänelle tapparan takaisin. Mutta lähtiessään jälleen etelään Olav jätti sen munkkien säilytettäväksi.