Kolbein oli kovasti raivostunut, kun Ivar kääntyi hänen puoleensa ja halusi neuvotella sovinnosta Olavin puolesta. Hän ei tulisi koskaan vastaanottamaan korvausrahoja Einarin murhasta — Olav Auduninpojan tuli pysyä miehenä, joka ei voi sakoilla rikostaan sovittaa, ja Ingunn sai jäädä sellaiseksi kuin oli, perinnöttömäksi ja kunniattomaksi, jollei hän suostuisi sellaiseen avioon, minkä hänen sukulaisensa voisivat hankkia häväistylle naiselle — avioon palkkarengin tai pikkutilallisen kanssa.
Ivar vain nauroi velipuolelleen. Kolbein mahtoi olla hullu, kun ei käsittänyt aikaansa; jos kuningas antaisi Olaville maassaololuvan, niin saattoihan Kolbein kyllä kieltäytyä vastaanottamasta korvausrahoja — antaa hopean jäädä kirkonmäelle variksien ja maankiertäjien noukittavaksi; mutta Olav istuisi Hestvikenissä yhtä turvallisena silti. Ja mitä Olavin ja Ingunnin kihlaukseen tulee, oli typerää kieltää, että se oli vanhastaan päätetty asia. Sitä, että Olav oli ennättänyt ennen heitä, silloin kun he ajattelivat antaa morsiamen Haakon Gautinpojalle, piti Ivar nyt vain hyvänä sattumana: hänen mielestään oli vävy jo nuoruudestaan saakka osoittanut olevansa sellainen mies, joka ei halua luopua laillisesta oikeudestaan.
Haakon Gautinpoika oli parastaikaa riidassa vaimonsa sukulaisten kanssa eräästä perinnöstä, jota hän vaati Toran puolesta, mutta Ivar ei halunnut ylistää tätä vävyä siitä syystä; juuri saman asian vuoksi hän oli antanut Haakonille tuon hienon liikanimenkin. Haakon ja Tora pysyivät syrjässä tänä syksynä, Ivarin ja Magnhildin yrittäessä saada Ingunnin naimisasiaa järjestykseen.
Haftor Kolbeininpoika tuli Ivarin kanssa Bergiin neuvottelemaan asiasta. Haftor oli jäyhä ja kylmäluontoinen mies, mutta tavallaan oikeutta harrastava ja isäänsä paljon älykkäämpi. Hän tajusi täysin selvästi, että jos Olav Auduninpoika oli saanut mahtavia ystäviä asiaansa puoltamaan, oli hänen isänsä turha vaikeuttaa sovinnontekoa. Ainoa, mistä he voisivat jonkin verran hyötyä, oli vaatia korvausmaksut niin suuriksi kuin mahdollista.
Kaikki tämä piti Ingunnia jännityksessä. Hän piti jokaista lahjaa, minkä sai vastaanottaa, panttina siitä, että saisi pian takaisin Olavin, ja silloin Olav veisi hänet kotiin mukanaan. Hän kaipasi niin kovin Olavia — ja viimeksi täällä ollessaan oli Olav jutellut niin vähän hänen kanssaan. Hän tajusi, että Olavin oli nyt ennen kaikkea koetettava saada hänen sukulaisensa puolelleen, turvatuksi omistusoikeuden heidän kummankin tiloihin. Ja hän uskoi, että Olav saatuaan hänet tulisi pitämään hänestä niinkuin entisaikoina, vaikka hän ei ollutkaan enää niin yltiö ja kiihkeä kuin silloin. Olav oli varttuessaan muuttunut — vasta hänestä Ingunn havaitsi, miten monta vuotta oli kulunut siitä, kun he olivat olleet lapsia.
Haftor Kolbeininpoika toi uutisia Bergiin saapuessaan sinne seuraavana keväänä helluntain jälkeen ottamaan vastaan Einarin murhasta suoritettavan korvausmaksun toista osaa.
Puolet oli Olav antanut suorittaa keskipaaston aikaan Hamarissa — muuan Oslossa asuva saksalainen kauppias toi hopean, ja Ivar sopi kohtaamisesta hänen kanssaan; Haftor otti vastaan rahat isänsä puolesta. Osa määrästä olisi pitänyt maksaa nyt helluntain jälkeen, ja viimeinen erä piti Olavin itsensä tuoda asianomaisille kesäkäräjille, jotka pidettiin Hamarissa, joka vuosi Eidsiva-käräjäin päätyttyä. Sen jälkeen hän saisi vastaanottaa Ingunnin tämän sukulaisilta.
Mutta tällä kertaa ei ollut saapunutkaan mitään Olavin lähettiä; sitä vastoin saattoi Haftor kertoa merkillisiä uutisia jaarlista, Olavin herrasta. Kuningatar Ingebjørg Eirikintytär oli kuollut Bjørgvinissä kevään alussa, ja Alf-herra oli silloin alkanut pelätä, että hänen ylivaltansa Norjassa nyt päättyisi. Nuori Haakon-herttua oli vihannut äitinsä neuvonantajia täydestä sydämestään jo pikkupojasta saakka. Nyt hän toimitti jaarlille sanan, että tämä lähettäisi Osloon ne palkkasoturit, jotka hän oli hankkinut Englannista edellisenä kesänä — se oli tapahtunut Norjan kuninkaan nimessä, mutta Alf-herra oli pitänyt ne luonaan Borgissa suureksi vaivaksi ja kiusaksi ympäristön asukkaille. Alf-herra noudatti pyyntöä siten, että purjehti Osloon kokonainen laivasto mukanaan ja marssi kaupunkiin yli parinsadan miehen kera; itse hän meni seurueineen asumaan kuninkaankartanoon herttuan sotapäällikön Hallkel Krøkedansin luo. Eräänä iltana tunkeutuivat jotkut noista englantilaisista palkkasotureista erääseen kaupungin lähistöllä olevaan taloon, jonka isännän he mukiloivat pahanpäiväisesti ja jolta he ryöstivät rahat. Hallkel-herra vaati ilkityöntekijöitä luovutettaviksi itselleen, ja kun englantilaiset kieltäytyivät ilmaisemasta syyllisiä, vangitutti hän heitä joukon, valitsi heistä umpimähkään viisi ja hirtätti nämä. Tämän tapahduttua englantilaiset ryhtyivät hyökkäykseen kuninkaankartanoa vastaan, ja silloin syntyi julkitaistelu kaupunkilaisten ja jaarlin miesten välillä, kaupunki ryöstettiin ja koko se osa, mikä on Klemens-kirkon ja joen välillä aina kuninkaankartanoon ja silloille saakka, poltettiin poroksi. Loppujen lopuksi jaarli purjehti kaikkine väkineen ulos Foldenista vieden ritari Hallkelin vankina mukanaan — hän pani koko onnettomuuden Hallkelin syyksi. Mutta herttua sai tapahtumasta tiedon ollessaan etelärannikolla kotimatkalla äitinsä hautajaisista, ja nyt hän kokosi nopeasti sotajoukon ja sai vielä veljensä, kuninkaan, mukaansa. He marssivat Borgesysseliin, Sarpsborg ja Isegran vallattiin äkkirynnäköllä, ja lähes kolmen sadan jaarlin miehen kerrotaan kaatuneen tai saaneen jäljestäpäin surmansa seudun talonpoikien kädestä. Alfin linnanvoudin Isegranissa ynnä useita hänen seurueensa miehiä herttua teloitutti — ihmiset kertoivat sen tapahtuneen kostoksi Hallkel Krøkedansin puolesta, joka oli jaarlin määräyksestä surmattu linnassa. Alf-jaarlin itsensä kerrottiin joukkonsa jätteiden kera pelastuneen pakenemalla Ruotsiin, ja Eirik-kuningas oli määrännyt hänet ja kaikki hänen mukanaan olleet soturit henkipatoiksi Norjassa.
Bergin väki tuli kovin hiljaiseksi, kun Haftor oli kertonut tämän rauhallisesti ja kuivasti. Olavin nimeä hän ei lainkaan maininnut, mutta jonkin ajan kuluttua kysyi Ivar hyvin varovasti, oliko Haftor kuullut mitään hänestä — oliko hän kaatuneiden jaarlin miesten joukossa?
Haftor vastasi hiukan vitkastellen: ei. Sattui siten, että ne miehet, joilta hän tämän kaiken oli ensiksi kuullut — kaksi valkomunkkia Tunsbergista — olivat selvillä Olav Auduninpojan kohtalosta, sillä hän oli ollut sisarluostarissa Mariaskogissa Oslon palon aikana. Olav oli saanut jaarlilta loman ennen kuin tämä oli siirtynyt Osloon, ja hän oli matkustanut etelään Elvesysseliin myydäkseen jonkun osan siellä omistamastaan maasta Dragsmarkin munkeille. Saatuaan siellä kuulla, minkälaisen lopun jaarlin kunnia oli saanut, oli Olav sanonut olevansa kiitollinen Alfille kaikesta, minkä hän nyt omisti ja oli saanut takaisin, eikä hän halunnut ilman lupaa erota ensimmäisestä herrasta, jolle hän oli vannonut uskollisuutta. Ja hän oli lähtenyt Ruotsiin etsimään jaarlia.