"Tuolla Olavilla on merkillisen huono onni valitessaan suojelijoita", sanoi Haftor kuivasti. "He joutuvat henkipatoiksi, ensin piispa ja nyt jaarli. — Mutta se taitaa olla suvussa: hänen esi-isiensä aikana oli Hestviken oikea rosvopesä, mikäli olen kuullut."
"Niin, rosvoluolaksi ja pirunpesäksi kutsuivat ihmiset aikoinaan Hovia ja Galtestadia ja muitakin meidän sukukartanoitamme, Haftor", pisti Ivar väliin, vaikka hyvin lauhkeasti.
Haftor kohautti olkapäitään:
"Niin — Olav saattaa kyllä olla kelpo poika, mutta hänen kohtalonsa näyttää olevan aina joutua niitten mukaan, jotka joutuvat tappiolle. Minun ystäväkseni hän ei voi koskaan tulla, mutta huomaan kyllä, että hänen ystävänsä pitävät hänestä. Mutta jos Ingunn tahtoo odottaa häntä, niin hän saa totuttautua kärsivällisyyteen."
Ivar huomautti, että voihan tällä kertaa sattua niinkin, että hänen asiansa järjestyy pian. Haftor vain kohautti jälleen olkapäitään.
Ivar joutui sitten ilmoittamaan Ingunnille olevan hyvin vähän toiveita siitä, että Olav voisi viedä hänet kotiinsa tänä kesänä. Hän ei halunnut tarkemmin kertoa Alf-jaarlin kapinasta nuorelle naiselle, jota hän piti typeränä ja kevytkenkäisenä — senpä vuoksi Ingunn ei aluksi käsittänyt, että Olav oli nyt yhtä huonossa asemassa kuin kerran aikaisemmin, ennen kuin hän oli tavannut auttajan Alf Erlinginpojassa.
Kävi vain siten, ettei sanaakaan enää puhuttu hänen naimisiinmenostaan.
Ivar ja Magnhild-rouva tunsivat itsensä hiukan ymmälle joutuneiksi. He olivat kannattaneet tätä asiaa kaikin voimin ja mieltyneet Olaviin niin, että heidän nyt oli vaikea kääntyä häntä vastaan, kun hän aivan odottamatta oli joutunut uuteen ikävyyteen. Ja he katsoivat parhaaksi olla kertomatta koko asiasta.
Kolbein Torenpoika virui enimmäkseen vuoteessaan kotonaan — hän oli saanut halvauksen. Täten Ingunn ei saanut tietää paljoakaan siitä, mitä hän puhui. Ja Haftor ei puhunut mitään koko asiasta. Hän oli vastaanottanut toisen puolen tappokorvauksesta erinomaisen englantilaisen rahan ja oli sitä mieltä, että oli hyödytöntä koettaa enää jäljestäpäin purkaa sopimusta. Sitä paitsi kävi hänen hiukan sääli Ingunnia, ja hän arveli, että olisi samantekevää, jos Olav lopulta saisikin hänet ja veisi hänet toiselle paikkakunnalle — suvulleen ei Ingunn tuottanut kunniaa eikä hyötyä. Kun vanha Aasa-rouva kuolisi, jäisi hän vain rasitukseksi sisaruksilleen. Ja Haftor oli jo Steinfinnin poikien, Hallvardin ja Jonin kasvatusisä — ja Haakon Gautinpoika oli nyt jo joutunut riitaan nuorten lankojensakin kanssa.
Täten jäi Ingunn jälleen enimmäkseen yksikseen; hän sai istua ääneti loukossaan isoäidin luona.