Ensimmäisenä syksynä hän kuitenkin yhä teki omia töitään — kehräsi, kutoi ja ompeli myötäjäisiään. Mutta vähitellen hän väsyi siihen. Kukaan ei koskaan sanallakaan maininnut hänen tulevaisuudestaan. Hän lakkasi odottamasta, että Olav tulisi pian, ja kohta hänestä tuntui kuin hän ei koskaan olisi vakavasti siihen uskonutkaan. Heidän yhdessäolonsa niinä päivinä, jolloin Olav viimeksi kävi täällä, oli jättänyt jälkeensä epämääräisen pettymyksen hänen sydämeensä — Olav oli ollut kuin puolittain vieras hänelle.
Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi oikein saanut Olavin kuvaa sopeutumaan noihin vanhoihin unelmiinsa heidän yhteisestä elämästään Olavin talossa, missä he kahden hallitsisivat ja heillä olisi paljon pikkulapsia — ja olivat kuitenkin samat kuin ennenkin rakastaessaan toisiaan Frettasteinissä —.
Ja hän vaipui muistelemaan sitä ainoaa hetkeä, jolloin he olivat olleet kahden kesken, silmä silmää, suu suuta vasten — viimeisenä päivänä, jolloin he istuivat yhdessä kummulla. Ja hän jatkoi ajatuksissaan heidän keskusteluaan ja muisteli Olavin ainoaa tulista, rajua hyväilyä — hänen polttavaa suudelmaansa kun hän taivutti taapäin Ingunnin niskan. Hän uneksi, että Olav oli taipunut noudattamaan omaa kaipuutaan ja hänen rukouksiaan — ja ottanut hänet mukaansa. Hänen mieleensä johtui, mitä hänen äitinsä oli kertonut yöllä ennen kuolemaansa — morsiusmatkastaan yli tunturien — ja tytär punoi tuota aihetta edelleen. — Seuraavana kesänä, toisena Olavin käynnin jälkeen hän joutui Magnhild-rouvan kanssa Gudbrandsdaleniin, Ringabuhun, häihin. He jäivät joiksikin viikoiksi sinne sukulaistensa luo Eldridstadiin, ja nämä veivät heidät ylhäälle tunturilaitumilleen, jotta Magnhild-rouva näkisi heidän karjarikkautensa. Ensi kerran elämässään Ingunn oli niin korkealla tunturilla, että metsä jäi alapuolelle: hän näki laajoja aloja, joilla kasvoi vain pikku pensasta, vaivaiskoivua ja kellervänharmaata jäkälää, ja kauempana tuntureita toistensa takana taivaanrantaan saakka pohjoisessa, missä lumipeittoiset tunturit tavoittivat taivaan pilviä hankiensa keskelle.
Noissa mahtihäissä hänen oli täytynyt kulkea vaaleissa, värikkäissä puvuissa, hopeavyössä ja hiukset hajallaan. Ja hän oli enimmäkseen ollut arka ja päästään pyörällä. Mutta se vaikutti häneen jäljestäpäin. Istuessaan jälleen isoäidin tuvassa, kotona Bergissä, nousi hänen mieleensä uusia kuvia — hän kuvitteli kulkevansa Olavin kanssa koristettuna ja loistavan kauniina — esimerkiksi jossakin ulkomaisessa kuninkaankartanossa; se oli hänestä kuin korvausta kaikista näistä vuosista, jotka hän oli istunut loukossa. Ja hän seurasi mielessään henkipattoa yli tuntureiden — he ratsastivat poikki tunturipurojen, jotka kohisivat voimakkaammin ja kirkkaammin kuin purot täällä laaksoissa — niiden äänessä oli enemmän laulavaa sävyä, vähemmän pauhua — ja niiden pohjalla loistivat pyöreät, valkeat kivet. Kaikki äänet ja valo ja ilma olivat toisenlaisia tuntureilla kuin täällä alhaalla. Hän matkasi Olavin kanssa kohti kaukaisia, siintäviä huippuja, halki syvien laaksojen ja uusien lakeuksien, ja välillä he lepäilivät kivimajoissa, kuten Eldridstadiin mennessä —. Ja noita tuntureita ajatellessaan hänen mielensä ikään kuin villiytyi. Hän, joka oli kaihonnut niin tyynesti kohtaloonsa alistuneena, vain itkenyt hiljaa taljan alla jonakin yönä, kun oli mielestään saanut kovin kovaa kokea — hän tunsi vapautumisen tunteen virkoavan itsessään. — Ja hänen mielikuvansa muuttuivat huimiksi ja värikkäiksi — hän liitti niihin tapahtumia, joista oli kuullut lauluissa ja tarinoissa, hän kuvitteli kaikkea sellaista, mitä hän ei ollut koskaan nähnyt: lyijykattoisia kivilinnoja, sinisiin panssareihin puettuja urhoja ja laivoja, joissa oli silkkipurjeet ja kullatut laidat. Näissä kuvitelmissa oli toisenlaista loistoa ja toisenlaisia värejä kuin entisissä haaveiluissa talonpoikaistalosta, jossa eli Olav ja heidän lapsensa — mutta ne olivat paljon hatarampia ja sekavia kuten todelliset unet —.
Arnvid Finninpoika oli viime vuosien aikana käynyt pari kertaa Bergissä, ja he olivat jutelleet Olavista, mutta hän ei tietänyt ystävästään muuta, kuin että Olav oli elossa ja oleskeli Ruotsissa. Mutta kesäisen tunturilla käynnin jälkeisenä talvena — oli uudenvuodenpäivä, ja kirjoitettiin vuosiluku 1289 Vapahtajan syntymän jälkeen — saapui Arnvid Bergiin hyvin touhuissaan. Arnvidilla oli tapana melkein joka vuosi käydä markkinoilla Sernassa, ja siellä oli Olav tavannut hänet syksyllä, ja he olivat olleet yhdessä neljä päivää. Olav oli kertonut jaarlin itsensä vapauttaneen hänet valasta; nyt hän tahtoi, että Olav ajattelisi omaa etuaan — ja hän oli antanut Olaville suosituksen Tunsbergin Tore Haakoninpojalle, joka oli naimisissa Alf-herran sisaren kanssa. Olav oli mennyt ruotsalaisen ylimyksen palvelukseen hankkiakseen hiukan varoja siksi, kun palaisi kotiin, mutta hänen aikomuksenaan oli palata Norjaan uudenvuoden jälkeen — ehkä hän oli jo Hestvikenissä.
Ingunn ilostui; varsinkin sinä aikana, minkä Arnvid viipyi Bergissä, hän tunsi rohkeutensa jälleen elpyvän. Mutta sen jälkeen tuntui kuin hänen toivonsa olisi taas kalvennut ja häipynyt; hän ei uskaltanut heittäytyä odottamaan, että jotakin todella tapahtuisi, mutta kuitenkin hänen ajatuksissaan ja unelmissaan oli valoisampi sävy tänä talvena hänen nähdessään ajan kulkevan kevättä kohti — kukaties Olav saapui, niinkuin Arnvid oli sanonut.
Kesällä oli Bergin naisten tapana mennä ulos savustamaan lihaa tai kalaa. Kartanon pohjoispuolella olevassa koivikossa oli muutamia suuria kiviä; he sytyttivät tulen kivenkoloon, sijoittivat sen yläpuolelle pohjattoman laatikon, ripustivat savustettavan kappaleen kannen alle ja sitten täytyi yhden naisista olla siellä koko päivän savua valvomassa.
Eräänä päivänä keväällä halusi Aasa Maununtytär saada joitakin kaloja savustetuksi, ja Dalla ja Ingunn menivät savustuspaikalle. Vanhus laittoi tulen ja sai sen palamaan ja savuamaan niinkuin sen pitikin, mutta sitten hänen täytyi mennä kotiin katsomaan erästä lehmää, ja Ingunn jäi jälleen yksin.
Maanpinta oli täällä metsikössä melkein lumeton, ruskea ja kauhtunut, mutta aurinko lämmitti kallioita ja poutapilvet purjehtivat korkealla sinisellä taivaalla. Lahti, josta hän saattoi nähdä osan lehdettömien, valkoisten koivujen välitse, oli vielä hotelossa jäässä, ja lumi loisti valkoisena vastaisen rannan metsästä, joka ulottui melkein veteen saakka. Täällä päivänpuoleisella rinteellä tihkui vettä joka paikasta, mutta kevät ei ollut kuitenkaan vielä saanut täyttä sulamiskaikuaan.
Ingunn viihtyi hyvin istuessaan päivänpaisteessa savua vaalimassa. Hän oli ollut siellä jo useita tunteja ja ajatteli juuri, olisiko hänen lähdettävä etsimään lisää katajia tuleen — kun hän kuuli jonkun ratsastavan ylempänä mäellä kulkevaa polkua. Hän loi katseensa ylös — se oli vain muuan mies, joka ratsasti pienellä, kellervällä hevoskaakilla. — Samassa hän tuli sysänneeksi vesiastiaa; se oli tukemattomana kivien välissä ja kellahti kumoon.