Harmikseen hän havaitsi nyt, että hänen oli lähdettävä hakemaan vettä — ja Dalia oli vienyt mukanaan puupytyn; vesiastia oli vuolukivestä ja sen yläreunassa olevaan kahteen silmään oli pujotettu puusanka, josta sitä voitiin kantaa. Hän otti sen; silloin huusi mies hänelle ylhäältä polulta — hän oli hypännyt ratsunsa selästä ja tuli juosten alas rinnettä läpi kuihtuneen kanervikon.
"Älähän, älähän, suloinen tyttöseni — tuon teen minä puolestasi!"
Mies tarttui hänen vyötäisiinsä pysähdyttääkseen vauhtiaan, puristi hänet ohimennen itseään vasten, otti vesiastian ja läksi juoksujalkaa alas lähteelle. Ingunn ei voinut olla nauramatta hänkään, katsoessaan hänen jälkeensä — mies oli nauranut, niin että valkeat hampaat välkkyivät.
Mies oli tummaihoinen — hän oli heittänyt viittansa hupun taaksepäin ja oli paljaspäin. Hän oli hyvin pitkä ja solakka ja notkea, mutta hiukan raju kaikissa liikkeissään, ja hänen äänensä oli ollut niin iloinen —.
Hän palasi takaisin vettä tuoden, ja Ingunn näki, että hän oli hyvin nuori. Hänen tummahkot kasvonsa olivat kapeat ja kulmikkaat, mutta eivät epämiellyttävät — silmät olivat suuret, kellertävät tai vaaleanruskeat, hilpeät ja kirkkaat. Suu oli iso ja hammasrivi kaareva ja korkealla, mutta nenä kaartui hienosti ja miellyttävästi. Hän oli pukeutunut sammalvihreään puolimekkoon ja suureen ruskeaan vaippaan; vyössä riippui pieni, lyhyt miekka.
"Kas niin!" sanoi hän hymyillen. "Jos tahdot lisää apua, ei sinun tarvitse muuta kuin pyytää!"
Ingunn nauroi, hän ei sanonut tarvitsevansa lisää; toinen oli jo auttanut häntä kylliksi näinkin, sillä astia oli raskas.
"Aivan liian raskas noin hennolle nuorelle neidolle. Oletko Bergistä?"
Ingunn vastasi myöntävästi.
"Sinne juuri minäkin olen matkalla — minulla on asiaa ja kirje herraltani sinun rouvallesi. Mutta minä jään tänne auttamaan sinua — sitten tulen perille niin myöhään, että Magnhild-rouva saa suoda minulle yösijan. Saan kai silloin nukkua sinun luonasi?"