"Se on kyllä tarpeeksi hyvä sinulle — toistaiseksi; se on yhtä kaunis kuin kaunein nimi, minkä tiedän. Jos keksin paremman, kirjoitan sen kultakirjaimilla ja annan sen sinulle, Ingunn rusoposki."
Hän auttoi Ingunnia tämän ottaessa ulos valmiiksi savustettuja kaloja ja ripustaessa sisälle uusia. Istuen maassa hän valitsi yhden taimenen, paloitteli sen ja ryhtyi syömään.
"Sinä otat lihavimmat ja parhaat", sanoi Ingunn nauraen.
"Onko Magnhild-rouva, sinun emäntäsi, sellainen nirppu, ettei suo köyhälle kulkijalle yhtä kalanselkää?" nauroi Teit takaisin.
Ingunn huomasi, että Teit piti häntä palvelijana. Hänellä oli yllään ruskea sarkapuku ja vyötäisillään sileä nahkavyö, ja hänen tukkansa oli tavallisessa asussaan kahdella palmikolla ilman koristeita, vain sinisellä villalangalla sidottuna.
Teitistä näytti olevan hauskaa olla hänen luonaan. Hän hoiti savua Ingunnin puolesta, lisäsi katajanoksia tuleen ja heittäytyi väliajalla hänen viereensä juttelemaan. Ingunn sai kuulla, että hän oli lääninherran voudin kirjurina. Hänen isänsä oli pappi, nimeltään Sira Hall Sigurdinpoika, ja Teit oli käynyt koulua Holarissa, mutta hän ei tahtonut tulla papiksi, hän tahtoi mieluummin matkustaa maailmalle onneaan etsimään.
"Oletko sen sitten löytänyt?" kysyi Ingunn.
"Siihen annan sinulle vastauksen huomenna —", hän hymyili salaperäisesti.
Ingunn ei voinut olla pitämättä tuosta iloisesta pojasta. Ja sitten Teit pyysi saada suudella häntä. Ingunnista tuntui, ettei se ollut vaarallista. Ja niinpä hän ei vastannut myöntävästi eikä kieltävästi — istui vain hiljaa nauraen. Ja kietoen kätensä hänen ympärilleen Teit suuteli häntä keskelle suuta. Mutta sittenpä hän ei tahtonut päästääkään Ingunnia käsistään, vaan kävi lähenteleväksi ja tunki kätensä Ingunnin puvun alle. Ingunn ryhtyi puolustautumaan, häntä alkoi pelottaa ja hän pyysi Teitiä luopumaan sellaisesta.
"Tuollainen ei ole miehekästä", hän sanoi "— minähän olen täällä savustamassa — enkä voi juosta pois, ymmärräthän sinä sen!"