Ingunn seisoi hetkisen porraskivellä, katsoi harmaansiniseen kevätyöhön ja kuunteli Magnhildin tuvasta kaikuvia soiton ja laulun säveleitä. — Hän ei halunnut sinne — siellä oli nuorta ja iloista väkeä. Mutta mitäpä tuosta, jos hän laskisikin Teitin sisään tänä yönä. Hänkin halusi kerran taas jutella vieraan ihmisen kanssa. Hän jätti oven raolleen ja meni täysissä pukimissa vuoteeseen.
Hetket kuluivat, ja hän koetti kieltää itseltään olevansa hämmästynyt, kun ei Teitiä sittenkään kuulunut. Lopulta hän lienee nukahtanut — mutta äkkiä hän heräsi siihen, että mies nousi hänen sänkyynsä, asettui hänen viereensä, ei aivan säädyllisesti. Mutta kun hän työnsi hänet kovakouraisesti luotaan, tuli Teit heti siivoksi.
Teit selitti puolustuksekseen, että kisapirtissä oli ollut kovin hauskaa. Mutta kun Ingunn oli hiljaa ja vastaili kylmästi kaikkeen, mitä toinen kertoi heidän ilonpidostaan, tuli Teit yhä lauhkeammaksi. Vihdoin hän sanoi rukoilevasti:
"Tiedätkö, iloitsisin eniten siitä, että saisin jutella kanssasi —. Ja nyt olet varmaankin vihainen minulle? Kultaseni, mitä minä kertoisin sinulle?"
"Sen saat itse keksiä", sanoi Ingunn voimatta olla nauramatta. "Jos tahdot kosia, ei sinun sovi kysyä minulta, miten sinun on meneteltävä!"
"No entä sitten? Jos voisin voittaa kätesi, niin — etkö sitten halua pois Bergistä, Ingunn?"
"Ooh — ehkä kyllä —."
"Tahtoisitko muuttaa Islantiin asumaan?"
"Onko Islantiin kovin pitkä matka?" kysyi Ingunn.
Teit myönsi niin olevan. Mutta se oli hyvä maa, parempi kuin Norja — joka tapauksessa parempi kuin ylämaa, sillä täällä oli talvi niin hirvittävän kylmä. Heidän kotiseudullaan ei usein ollut pysyvää lunta koko talvena — lampaat kulkivat ulkona läpi vuoden, samoin hevoset. Se kuulosti Ingunnista houkuttelevalta, sillä hänenkin mielestään talvi oli ikävä — kun karja näki nälkää navetassa, vuodetalja oli jäätynyt seinään aamulla, jalkoja paleli ja oli hakattava avanto jäähän jokaisen vesipisaran takia, mitä talossa tarvittiin.