"Et", vastasi Arnvid hiljaa. "En ollut vaan varma, ymmärsitkö sinä sen. Mutta sen tiedät, ettei kukaan voi pakottaa sinua ottamaan häntä taloosi ja elämään hänen kanssaan tästä lähtien."
"Jonkun kanssahan minunkin on elettävä", sanoi Olav yhtä pilkallisesti kuin äsken. "Olen elänyt vieraiden parissa seitsemännestä ikävuodestani alkaen. En ole liian aikaisin juuttunut paikalleni. Mutta ymmärräthän, etten ollut osannut odottaa, että hän toisi pesään valmiin poikasen —."
"Magnhild on jo pitänyt huolen sen kasvattamisesta", sanoi Arnvid hiljaa. "Se annetaan pois samana päivänä, jolloin se näkee päivänvalon."
"Ei. En tahdo jättää mitään selvitettäviä asioita tälle seudulle — en tahdo olla tekemisissä kenenkään täkäläisen kanssa. Hän ja minä emme ole astuva jalallamme tänne pohjoiseen sen jälkeen kun olemme päässeet pois. Piru vie, jos vaimostani on tullut huora, niin enköhän jaksa ottaa hänen äpäräänsä kaupanpäälliseksi —," hän puri hammasta.
"Hän on niin kovassa hädässä ja häpeässä parastaikaa, Olav", muistutti
Arnvid rukoilevasti.
"Niin — kai tässä saa korventua vähän yksi ja toinen sen suosion tähden, jota hän osoitti tuolle karanneelle islantilaiselleen —."
"En ole nähnyt vielä ketään Luojan luomaa niin suuressa kurjuudessa. Ja muista, Olav, että hän jäi koville päiville silloin, kun sinä läksit maasta. Hän on ollut pehmeäluontoinen kaiken ikänsä, vähävoimainen tai -järkinen huolehtimaan itsestään —"
"Tiedän sen. En ole uskonut milloinkaan hänellä olevan älyn tai muistin lahjoja. Mutta tämä on sentään aika pala miehenkin purtavaksi —. Ovatko he —", hänen äänensä särähti ja herkistyi äkkiä, "— ovatko he olleet hyvin kovia hänelle. Tiedätkö sinä siitä?"
"Eivät. Mutta ei tarvita paljon murtamaan häntä. Sen tietänet itsekin."
Olav ei vastannut. Hän painui kumaraan kädet polvilla roikkuen ja tuijotti maahan. Hetken kuluttua sanoi Arnvid: