Olav veti pois kätensä ja poistui kiireesti ulos.
* * * * *
Toisena aamuna Magnhild-rouva tuli Ingunnin luo. Ingunn makasi sängyssä tuijottaen eteensä. Magnhild-rouva vihastui nähdessään hänen olevan yhtä epätoivoisen kuin ennenkin.
"Olet syössyt itsesi onnettomuuteen ja nyt pääset siitä paljon helpommin kuin olisi oikein. Saamme kiittää polvillamme Jumalaa ja Neitsyttä siitä, että Olav on mikä on. — Mutta kyllä myös sanon, että maksakoon Jumala Kolbeinillekin sen, että hän kieltäytyi antamasta sinua Olaville silloin ja sai narratuksi puolelleen vielä Ivarinkin, tuon pöllöpään! Miten olisikaan käynyt, jos he olisivat antaneet Olavin saada sinut silloin, yhdeksän vuotta sitten!"
Ingunn makasi liikkumatta eikä puhunut mitään. Magnhild-rouva jatkoi:
"En nyt sitten kuitenkaan lähetä Hallveigia hakemaan. Eihän sitä tiedä, jääkö lapsi eloonkaan, kun olet noin surkea", sanoi hän lohdutellen. "Ja jos taas jää, niin tuumimme sitten, mikä on parasta."
* * * * *
Neljäntenä pääsiäispäivänä Tora Steinfinnintytär tuli taloon. Ingunn kohottautui tilaltaan sisaren tullessa sisään, mutta hänen täytyi tarttua sängynreunaan pysyäkseen pystyssä, niin kauheasti hän pelkäsi, mitä sisar sanoisi.
Mutta Tora syleili häntä ja taputti häntä: "Voi sinua, raukkaa!" hän sanoi.
Sen jälkeen hän alkoi puhua Olavin ylevyydestä ja kuinka pahalta olisikaan näyttänyt, jos hän olisi tehnyt kuten useimmat miehet hänen sijassaan — koettanut päästä irti vaimosta, jota hän ei ollut saanut laillisessa järjestyksessä. "Suoraan sanoen en luullut Olavia niin hurskaaksi. Kyllähän hän kannatti pappeja ja kirkkoa — muuta luulin sen tapahtuvan siksi, että hänellä oli hyötyä siitä. En luullut sen johtuvan jumalisuudesta tai väkevästä uskosta —."