"Eikä hän ole vaativa sinua eroamaan lapsestasikaan", puhui Tora säteillen. "Se on kai suuri lohdutus sinulle — olet tietysti äärettömän iloinen, ettei sinun tarvitse lähettää lasta luotasi?"

"Olen kyllä. Mutta älä puhu siitä enää", pyysi Ingunn viimein, kun ei Tora näyttänyt ollenkaan malttavan lopettaa ylistystään tästä suuresta onnesta onnettomuudessa.

Tora ei puhunut mitään siitä, että hän oli ymmärtänyt tai pelännyt jotakin jo talvella, eikä hän sanonut sisarelleen monta nuhteen sanaa, vaan koetti pikemminkin herättää tässä rohkeutta. Kun tämä nyt pian pääsisi pinteestään, saisi hän varmaan nähdä, että kaikki alkaisi näyttää valoisammalta, ja varmaan hänkin saisi kokea hyviä päiviä. Mutta hän ei saanut heittäytyä tuommoiseksi — istua päivät päästään samassa nurkassa liikkumatta ja puhumatta sanaakaan muutoin kuin kysyttäessä — tuijottaen vain eteensä toivottomin silmin.

Dalla oli ottanut Magnhild-rouvan ojennuksen siten, ettei hän sen koommin ollut aukaissut suutaan Ingunnille. Mutta siitä huolimatta hän keksi muita keinoja sairaan kiusaamiseksi. Ingunn ei uskaltanut kertaakaan paneutua levolle illalla, ennen kuin oli tunnustellut kädellään, oliko taljan alla teräviä, kovia esineitä. Ja aivan äkkiä oli sekä hänen sänkyynsä että hänen vaatteisiinsa ilmestynyt armottomasti syöpäläisiä — ennen niissä ei ollut mitään. Dallan tuomassa ruoassa ja juomassa oli myös aina tuhkaa ja roskaa ja hiiren papanoita. Joka aamu hän nyöritti Ingunnin kengät niin tiukkaan että koski, ja kun Ingunn koki taivuttautua löysentämään niitä, pyöri Dalla pahasti irvistellen ympärillä. Ingunn ei puhunut sanaakaan tästä.

Mutta Tora käsitti heti suurimman osan asian laidasta — ja sitten hän ripitti Dallaa sydämen halusta — ja tuo vanha orjanainen ryömi nuoren emäntänsä edessä kuin koira. Ja kun Tora huomasi, ettei Ingunn voinut voittaa kauhuaan, kun Dalla vain tuli lähellekin, hän ajoi vanhuksen kerta kaikkiaan Aasan tuvasta. Hän auttoi sisartaan syöpäläisten tappamisessa, toi hänelle puhtaita vaatteita ja hyvää ruokaa ja vaimensi tätinsä, kun tämä moitti Ingunnin kiittämättömyyttä ja sanoi, että tämä oli itse syypää onnettomuuteensa ja että he olivat totisesti kohdelleet häntä hellemmin kuin hänellä oli oikeus odottaa; hän ei enää jaksanut kärsiä Ingunnin jäykkyyttä ja jurottamista. Mutta Tora pyysi kauniisti, että Magnhild-rouva jaksaisi vielä viimeiset ajat katsoa Ingunnin parasta. — Sitten kun tämä pääsisi jaloilleen, alkoi toinen meno; silloin hän sai tyytyä kuulemaan vakavia sanoja heidän kummankin suusta —.

VII

Suoritettuaan katumustyönsä saarnaveljien luostarissa tekemästään murhasta Olav Auduninpoika oli joutunut sangen läheisiin suhteisiin luostariyhdyskuntaan; olihan veli Vegard ollut hänen rippi-isänsä lapsesta asti, ja hän oli Arnvid Finninpojan hyvä ystävä, joka oli talon parhaita hyväntekijöitä. Ja ennen kuin tämä viimeinen asia oli tapahtunut Ingunnille, oli Olav ajatellut liittyä dominikaaneihin ab extra-veljenä. Kun veljet nyt huomasivat jonkin painavan hänen mieltään, he jättivät hänet rauhaan ja välttivät, mikäli mahdollista, sijoittamasta muita vieraita naisten tupaan hänen toverikseen, eikä se ollut aina helppoa sillä juuri nyt, paaston aikaan, tuli kaupunkiin paljon kansaa paastorippiään suorittamaan ja viettämään pääsiäistä luostarikirkossa.

Olav lykkäsi lykkäämistään oman rippinsä. Hän ei voinut käsittää, miten hän saisi tehdyksi sen oikealla tavalla — Ingunn ei ollut voinut vielä ripittää itseään, sillä Olav tiesi, että veli Vegard oli yhä hänenkin rippi-isänsä, eikä munkki ollut käynyt luostarin ulkopuolella kuuteen viikkoon. Ja niin Olav istuksi naisten tuvassa eikä käynyt missään — paitsi kirkossa.

Mutta viimeisenä keskiviikkona ennen pääsiäistä hänestä tuntui, että nyt hän ei mitenkään voinut siirtää sitä enää, ja veli Vegard lupasi tulla kirkkoon määrähetkellä.

Siellä tuntui kylmältä ja pimeältä, kun hän astui sinne luostaripihan puoleisesta syrjäovesta — ulkona oli kevätilma. Veli Vegard istui jo paikallaan kuorissa lukien kirjaa, jota hän piti polvellaan, sininen stola valkoisen kaapunsa yllä. Korkealta ikkunaluukusta lankesi auringonsäde suoraan munkkien kuorituolien yläpuolelle maalattuihin kuviin — valaisten sitä kohtausta Herramme Vapahtajamme elämässä, jolloin hän kahdenkolmatta ikäisenä seisoo juutalaisten oppineiden edessä. "Voi Herra, Jumalani", rukoili Olav sydämessään, "suo minulle ymmärrystä, että tietäisin, mitä minun on sanottava, ei liikaa, eikä liian vähän." Sitten hän polvistui papin eteen ja luki confiteorin —.