Selvään ja tarkasti hän luetteli nyt kaikki kymmeneen käskyyn kuuluvat synnit, ne joihin hän oli syypää ja ne, joihin hän oli syytön — hänellä oli ollut kyllin aikaa miettiä rippiään. Mutta viimein hän joutui vaikeaan paikkaansa:
"Sitten tunnustan, että kannan mitä katkerinta kaunaa muuatta ihmistä kohtaan, niin katkeraa, että minusta tuntuu mahdottomalta antaa hänelle anteeksi. Hän on eräs, jota olen rakastanut kaikesta sydämestäni, ja samassa kun sain tietää, mitä tuo ystävä oli minulle tehnyt, oli minut mielestäni petetty niin pahasti, että mielessäni syntyi surman ajatus ja epäpuhtaita ja julmia haluja. Jumala varjeli minua sillä kertaa niin että hillitsin luontoni. Mutta minun on niin vaikea unohtaa kärsimääni pahaa, että pelkään, etten milloinkaan kokonaan voi antaa hänelle anteeksi — ellei Jumala suo minulle siihen erityistä armoa. Mutta pelkään, isä, ettei minulla ole oikeutta puhua tästä asiasta enempää."
"Pelkäätkö, että siten voisit joutua ilmaisemaan toisen ihmisen synnin?" kysyi veli Vegard.
"Kyllä, isä." Olav veti syvään henkeä. "Ja siksi minusta on niin vaikea antaa anteeksi. Jos olisin voinut kertoa kaiken tällä paikalla, luulen että se olisi keventänyt."
"Mieti tarkoin, Olav, eikö sinusta tunnu siltä siksi, että ajattelet näin: jos voisit puhua vapaasti siitä, mitä lähimmäisesi on rikkonut sinua vastaan, silloin omat ajatuksesi, surmanaikeesi ja vihasi olisivat oikeutetut sen mukaan, mitä me syntiset ihmiset nimitämme oikeudeksi?"
"Tuntuu, isä."
Munkki kysyi nyt:
"Vihaatko tuota ihmistä niin, että soisit hänen osalleen jokapäiväisen tuskan täällä maailmassa ja iankaikkisen kadotuksen kuoleman jälkeen!"
"En."
"Vaan soisitko hänen saavan kärsiä siitä, mitä hän on sinulle tehnyt, monta kertaa ja syvästi?"