"Soisin. Sillä minusta näyttää siltä, että minun täytyy itseni kärsiä siitä niin kauan kuin elän. Ja pelkään, että ellei Herra tee ihmettä, en ole enää milloinkaan saava rauhaa sieluuni, vaan viha ja paha tahto on pääsevä valtaan tavan takaa — sillä tämän jälkeen on asemani, menestykseni ja nauttimani arvonanto katoava elämäni ajaksi."

"Tiedäthän, poikani, että jos rukoilet täydestä sielustasi, on Jumala antava sinulle voimaa antamaan anteeksi velvollisillesi, sillä ei ole vielä ikinä tapahtunut, ettei Herra olisi kuullut sellaista rukousta. Mutta sinun tulee rukoilla syrjäajatuksitta — ei kuten se mies, josta pyhä Augustinus kertoo ja joka rukoili, että Jumala soisi hänelle voimaa siveään elämään, mutta ei yhdellä kertaa; noin miehet usein rukoilevat itselleen armoa antaakseen anteeksi vihamiehilleen. Eikä sinun tarvitse olla lohduton, vaikka Herra antaisi sinun rukoilla kauan ja hartaasti, ennen kuin hän suo sinulle pyytämäsi lahjan."

"Niin, isä. Mutta pelkään, etten aina jaksa hillitä mieltäni ja odottaa, että rukoukseni kuultaisiin."

Kun munkki ei vastannut paikalla, sanoi Olav kiihkeästi:

"Sillä asia on siten, isä, että se, mitä — ystäväni on minulle tehnyt — se on tahrinut koko elämäni. Jos voisin sanoa enemmän, ymmärtäisit, että — tuo ihminen — on sitonut niin raskaan taakan minun selkääni —."

"Huomaan, että se on raskas, poikani. Mutta sinun täytyy kestää ja rukoilla. — Ja kun nyt pitkänäperjantaina astut esiin suutelemaan ristiä, niin katso sitä tarkoin ja mieti sydämessäsi, eivätkö omat syntisi ole olleet painona siinä taakassa, jota Herramme kantoi ottaessaan selkäänsä meidän kaikkien synnit — ja mahtanetko sittenkin vielä luulla, että taakka, minkä ystäväsi on sälyttänyt selkääsi, on niin raskas, ettet jaksa sitä kantaa — sinä, kristitty ja Herran soturi?"

Olav kumartui niin syvään, että kosketti munkin polvea otsallaan.

"En. En luule —", kuiskasi hän epävarmasti.

* * * * *

Pitkänperjantain ja pääsiäislauantain välisenä yönä Olav heräsi läpimärkänä hiestä — hän oli nähnyt unta. Maatessaan pilkkopimeässä ja koettaessaan vapautua painostuksesta, minkä äskeinen uni oli jättänyt jälkeensä, muistui heidän lapsuutensa ilmielävästi hänen mieleensä; he olivat unessa olleet lapsia. Mutta ajatellessaan, miltä kaikki oli silloin näyttänyt ja miltä se näytti nyt, tuntui kaikki se, minkä hän luuli saavuttaneensa viime päivien ahkeralla rukouksella, haihtuvan hänen käsistään kuin savu. Hän veti taljan päänsä yli ja jännitti, kuten kidutuspenkillä viruva mies, koko tahdonvoimansa yhteen ainoaan asiaan, — siihen, ettei pyöveleiden pitänyt saada hänestä irti äännähdystäkään.