Voi, tuota kesää, kesää ja syksyä, jolloin Ingunn oli odottanut häntä joka yö aitassaan. Levottomaksi hän oli tuntenut itsensä silloin; hänen nuori sydämensä oli vavissut jännityksestä aina siitä hetkestä lähtien, jolloin hän ensi kerran oli herännyt ja huomannut olevansa alasti. Mutta Ingunnista hän oli luullut olevansa varma. Että tämä saattoi eksyä hänen käsistään toiselle miehelle — sitä hän ei ollut voinut ajatella. Viimeisenä yönä tullessaan Ingunnin luo murhamiehenä ja henkipattona oli hän asettanut kylmän veitsenterän tämän lämmintä rintaa vasten ja pyytänyt Ingunnia säilyttämään veitsen ennusmerkkinä — mutta se ei ollut tapahtunut siksi, että hän olisi pelännyt tämän voivan pettää hänet. Hän oli ajatellut itseään, hän kun oli menossa epävarmaa kohtaloa kohti niin nuorena ja kokemattomana ja tuntematta itseään —.

Kun hän oli painanut ja kätkenyt kasvonsa tämän vehnänruskeisiin hiuksiin, oli se tuoksunut kuin heinäsuova. Ja hänen ihonsa oli ollut niin sileä ja pehmeä, että se aina johdatti hänen mieleensä puolikypsän tähkän jyvän, joka vielä on maitoinen. Hän ei ollut kertaakaan sulkenut häntä syliinsä muistamatta, ettei hän saanut olla kovakourainen, koska Ingunn oli niin hento ja hauras; häntä täytyi suojata kovalta kohtelulta, sillä eihän hänellä voinut mitenkään olla aikaihmisen voimia. Ja hän oli jättänyt puhumatta Ingunnille omista huolistaan, sillä hänestä olisi ollut väärin sälyttää tämän hennoille hartioille omaa taakkaansa. Mitä Ingunn olisi käsittänyt rauhattomasta omastatunnosta, tulevaisuuden huolista — semmoinen lapsellinen huitukka. Sitäkin, että hän oli kaivannut niin pohjattomasti Olavin hyväilyjä ja syleilyitä ja koettanut houkutella hänet niihin, jos hän hetkeksikään vaipui omiin ajatuksiinsa tai johtui puhumaan muusta kuin heidän asiastaan — oli hän pitänyt eräänlaisena lapsellisuutena. Tyttöraiskalla ei ollut enempää ymmärrystä kuin lapsella tai eläimellä — usein hänestä olikin tuntunut, että tämä muistutti lauhkeaa, arkaa eläintä, kesyä peuraa tai nuorta, lempeää hiehoa, hyväileväistä ja helposti säikkyvää.

Nyt hän muisti tunteneensa samalla hetkellä, jolloin hän ymmärsi, mitä merkitsi, että Ingunn oli nainen, jonka hän saisi omistaa omakseen — että hän oli hento ja hauras olio, jota täytyi suojella.

Ja hänestä rupesi tuntumaan, kuin hänen äskeinen unensa olisi ollut lahja, vaikka se ensin oli herättänyt hänessä semmoisen kauhun ja tuskan. Hän oli luullut toivovansa Ingunnin saavan kärsiä syvästi heikkoudestaan. Mutta kaukana siitä —. Hän oli tekevä voitavansa helpottaakseen hänen oloaan.

Voi pientä peuraani — annoit ajaa itsesi hautaan — ja siinä nyt makaat, näännyksissä ja ryvettyneenä, pikkuinen eläinparka. Mutta olen noutava sinut ja kantava sinut sylissäni semmoiseen paikkaan, missä sinua ei tallata jalkoihin. — Ja nyt hänestä tuntui kuin se, mitä oli tapahtunut silloin, kun hän oli sulkenut Ingunnin syliinsä, kukka, jonka hän oli poiminut, tuoksu ja sulo, jota hän oli nauttinut, olisi ollut vain jotakin satunnaista. Tärkeintä oli se, että Ingunn oli annettu hänen hoteisiinsa, jotta hän kantaisi hänet yli vaikeuksien, riisuisi hänen taakkansa ja suojelisi häntä. Siinä oli onni, muu ei ollut muuta kuin hetken iloa. —

* * * * *

Koko pääsiäisajan hän kulki semmoisessa mielentilassa, kuin olisi vastikään noussut vaikeasta taudista — eipä silti, että hän milloinkaan olisi ollut sairaana, mutta hän arveli, että siltä sen täytyi tuntua. — "Minun sieluni on parantunut —. Ingunn, enhän minä tahdo sinulle muuta kuin hyvää."

Hän tuumi kertoako unensa veli Vegardille. Mutta niinä kahtenakymmenenä vuonna, jotka munkki oli ollut hänen rippi-isänsä, ei hän ollut puhunut tämän kanssa yhtään tuttavallista sanaa ulkopuolella tunnustuksen. Veli Vegard Ragnvaldinpoika oli hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta kylmä ja kuiva olemukseltaan — ja hän saattoi puhua toisista ivallisen sukkelasti, jolle taidolle Olav antoi suuren arvon, kunhan se ei sattunut häneen. Hän ei myös tätä ennen ollut tuntenut vähintäkään halua kiivetä sen aidan yli, joka erotti hänet hänen rippi-isästään, vaan oli pitänyt päinvastoin hyvänä, että tämä oli toinen mies ulkopuolella kirkon, kuin kuunnellessaan hänen itsesyytöksiään ja ohjaillessaan häntä hengellisissä asioissa —.

Jo aikaisemmin hän oli aikonut uskoa munkille Ingunnia koskevan asian ulkopuolella ripin, mutta se olisi ollut itsensä kehumista ja Ingunnin syyttämistä. Ja sitä hän ei tahtonut. Veli Vegardia tultaisiin varmaan piakkoin noutamaan Bergiin; tyttöriepu valmistautui kai näihin aikoihin kuolemanvaaraan —.

* * * * *