Tuli sitten keskiviikkopäivä dominica in albiksen [Ensimmäinen sunnuntai pääsiäisen jälkeen.] jälkeen. Olavin ollessa päivämessun jälkeen lähdössä kirkon ovesta kosketti joku takaapäin hänen hihaansa.
"Terve mieheen. Etkö ole nimeltäsi Olav Auduninpoika?"
Olav kääntyi ja näki pitkän, solakan, tummaverisen miehen takanaan.
"Kyllä se on nimeni — mutta mitä tahdot?"
"Olisin tahtonut puhua kanssasi pari sanaa." Toinen ei ollut tältä seudulta, Olav kuuli sen hänen puheestaan.
Hän astui ihmisten tieltä, joita yhtä mittaa purkautui kirkosta ja meni jonkun askeleen päähän porstuaan. Pylväiden kannattamien kaarien välitse hän näki auringon parastaikaa kohoavan tummanpuhuvien vaarojen takaa lounaasta, valavan välkettään saaren ja Stange-rannan väliseen avoveteen ja helottavan lumettomilla, ruskeilla rinteillä.
"Mikä sinun asiasi on — en muista nähneeni sinua ennen."
"Emme ole tavanneet tätä ennen, mutta tiedät kai kuka minä olen, kun sanon nimeni — olen Teit Hallinpoika; olen kotoisin Varmaa-laaksosta Sidasta, Islannista."
Olav hölmistyi niin, ettei saanut sanaakaan suustaan. — Teit. — Poika oli resuisesti puettu, mutta hänellä oli kauniit, kapeat, tummapintaiset kasvot nukkavierun lakin alla, kirkkaat, kullankeltaiset silmät ja korkea, kaareva hammasrivi valkoisine hampaineen.
"Nyt ehkä ymmärrät, miksi olen hakenut sinut käsiini."