"En voi sanoa ymmärtäväni."
"Tiedätköhän jonkin paikan, missä voisimme puhua kahden kesken", sanoi
Teit. "Se taitaisi olla parempi."
Olav ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja kulki edeltä kaariholvin alle pohjoispuolella kirkkoa. Teit seurasi. Olav huomasi heidän kulkiessaan, ettei kukaan voinut nähdä heitä. Ulkoneva holvikatto pimitti paikan, niin ettei ulompaa voinut nähdä niitä, jotka liikkuivat sisällä pienten kaarien alla.
Siitä, missä pylväskäytävä yhtyi kuorin pyöröreunukseen, pääsi ulos erääseen kirkkomaan kulmaan. Olav astui toisen edellä viistoon yli hautausmaan sekä hyppäsi aidan yli kaalitarhaan. Hänen oli tapana kulkea tätä tietä kirkkoon ja sieltä pois. Se oli lyhin tie.
Heidän tultuaan naisten tupaan Olav työnsi salvan oven eteen. Teit oli istuutunut pyytämättä penkille, mutta Olav jäi seisomaan odottaen.
"Kai ymmärrät, että tahdon puhua kanssasi Ingunn
Steinfinnintyttärestä", sanoi Teit hymyillen vähän hämillään.
"Olimme ystäviä viime kesänä, mutta en ole kuullut hänestä mitään sitten alkusyksyn. Olen kuitenkin saanut kuulla semmoista, että hän on saamassa lapsen — ja silloin minä arvatenkin olen sen isä —.
"Tiedän sinun pitäneen häntä ennen minua ja siksi arvelin puhua sinun kanssasi siitä, mitä nyt olisi tehtävä —."
"Et näy olevan arkalasta kotoisin", sanoi Olav.
"Eihän kellään ole kaikkia vikoja, — minussa ei ole pelkuruutta —", toinen hymyili keveästi.