"Mitä sinä sanot siitä, Arnvid", kysyi hän kerran, kun Ivar ja Haakon olivat istuneet hänen luonaan selitellen käsitystään asiasta. Ingunn oli jo jalkeilla päivisin.
"Sanon", vastasi Arnvid hiljaa, "että vaikka asia on paha, täytyy sinun itsesi ymmärtää, että siinä on perääkin."
"Sanotko sinä niin — vaikka kutsut itseäsi Olavin ystäväksi!" hän kuohahti.
"Niin, olen hänen ystävänsä — ja luulen näyttäneeni sen teossa muutaman kerran", sanoi Arnvid. "Enkä väitä, etten itsekin olisi syyllinen siihen, että asia sai näin pahan käänteen. En ehkä antanut viisasta neuvoa Olaville — olin liian nuori ja ymmärtämätön — eikä minun olisi pitänyt jäädä majalaan sinä iltana, jolloin Einar hankki riitaa kanssamme. Mutta en hyödytä ystävääni, etkä hyödytä sinäkään, jos nyt kätkemme päämme siipien suojaan tahtomatta nähdä, että Torenpojatkin ovat jonkin verran oikeassa!"
Mutta Ingunn purskahti itkuun.
"Etkö sinäkään pidä paremmin Olavin puolta? Kukaan muu ei pidä hänen kunniaansa minkään arvoisena paitsi minä."
"En", vastasi Arnvid, "— hän saa tyytyä siihen osaan, minkä olet valmistanut hänelle."
Ingunnin itku lakkasi äkkiä — hän nosti silmänsä ja katsoi toiseen.
"Niin on, Ingunn — vaikka minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Olen niin kiusaantunut koko teidän asianne tähden", — hän sanoi väsyneesti.
"Mutta sanoit totuuden."