"Toista kertaa minä en uskaltaisi sitä yrittää", sanoi Ingunn; hänen kasvoillaan kulki häive, joka oli melkein kuin hymyä. "Olav, tahdon tulla hurskaaksi naiseksi nyt ja katua syntejäni niin kauan kuin elän. Mutta luulen, etten ole elävä kauan — minusta tuntuu kuin kantaisin nyt jo kuolemaa itsessäni."
"Sinusta tuntuu siltä siksi, ettet vielä ole voimistunut taudistasi", sanoi Olav tuikeasti.
"Olen niin raihnainen", sanoi Ingunn valittaen, — "ja kuihtunut. Koko kauneuteni on kadonnut, sanovat kaikki. Voimaton olen ollut ikäni, mutta nyt olen menettänyt viimeisenkin uskon ja luottamuksen — ja mitä iloa sinulla olisi sellaisesta vaimosta. Et ole katsonut minuun kertaakaan", kuiskasi hän arasti. "Eihän minussa ole mitään katsomistakaan, kyllä sen tiedän. Ja on luonnollista, että tunnet vastenmielisyyttä läheisyydessäni. Ajattele tarkoin, Olav — sinusta olisi ajan pitkään sietämätöntä nähdä tällainen vaivainen emäntä vierelläsi päivin ja öin."
Olavin piirteet jäykkenivät yhä enemmän; hän pudisti päätänsä.
"Huomasin sen jo sinun tullessasi", kuiskasi Ingunn melkein kuulumattomasti, "kun et suudellut minua tervehtiessäsi."
Viimeinkin Olav käänsi kasvonsa häneen päin ja hymyili surullisesti.
"Suutelin sinua yöllä — monta kertaa — mutta et kai tuntenut sitä."
Olav pyyhki molemmin käsin kasvojaan, kumartui sitten eteenpäin ja jäi istumaan leuka käsiin haudattuna.
"Näin kerran unta tässä keväällä — sattui olemaan pitkäperjantainyö — ja olen miettinyt sitä usein myöhemmin. Muistin sen niin hyvin herätessäni, enkä ole sitten voinut unohtaa sitä. Nyt kerron sinulle, millainen se oli.
"Näin unta, että olin metsäkummulla, mistä puut oli hakattu niin tarkkaan pois, ettei siinä ollut yhtään siimestä — ja päivä paahtoi ankarasti ja sinä makasit keskellä paistetta kanervien keskellä — siinä kasvoi kanervaa ja puolanvartta joka kannon juuressa. Olit hiljaa — en tiedä, luulinko sinun nukkuvan —.