"Eikö ole kumma — koko ajan kun liikuin maailmalla, toivoin, että olisit näyttäytynyt minulle unessa. Tiedäthän, että on olemassa keinoja, joilla voi nähdä unta rakkaasta ystävästään. Minä koetin niitä monta kertaa, vaikka, kuten tiedät, en usko juuri tuollaisiin taikoihin. Mutta käytin siis niitä monta kertaa Tanskassa ollessani ja myöhemminkin, mutta en saanut nähdä sinua —.
"Mutta sitten näin tuon uneni pitkänperjantainyönä, ja silloin näin sinut yhtä selvästi kuin nyt. Olit vielä olevinasi lapsi, olimme molemmat lapsia mielestäni, ja sinulla oli vanha punainen sarkapukusi, mutta se oli luisunut ylös ja sinun jalkasi olivat paljaat polviin asti — olit avojaloin —.
"Mutta sitten tuli kyykäärme kanervikosta —."
Olav hengitti raskaasti pari kertaa ja jatkoi:
"Pelästyin niin etten voinut liikahtaa, se tuntui minusta kummalliselta, sillä vaikka sen itse sanon, en ole mikään pelkuri, kunhan vain näen vaaran edessäni —; mutta unessa minua pelotti silmittömästi — kun ajattelenkin sitä, tuntuu minusta kuin en sitä ennen enkä sen jälkeen olisi tiennyt, mitä pelko merkitsee. Käärme luikerteli kanervien keskellä, ja minä ymmärsin, että se tahtoi pistää sinua —.
"Mutta se ei luikerrellut koko ajan eteenpäin kyykäärmeen tavoin, vaan koukistui väliin sykkyrään aivan kuin kaalimato. Ja sitten se ei ollut enää kyykäärme, vaan suuri, karvainen mato — ja sitten se taas oli käärme, joka kiemurteli ruohossa. Minusta tuntui kuin minulla olisi ollut puukko kädessä ajattelin lyödä käärmettä niskaan seipäällä — se oli semmoisessa paikassa, että olisin ylettynyt siihen. Mutta en uskaltanut, sillä se muuttui taas välillä madoksi —. Muistathan, että minusta oli lapsena aina niin vaikea nähdä käärmeitä ja matoja ja toukkia, en tiennyt mitään sen pahempaa. Koetin salata sitä, mutta tiesin sinun tietävän siitä."
Jälleen hän pyyhkäisi kasvojaan ja hengähti syvään.
"Seisoin siinä kuin pölkky. Ja käärme kietoutui sinun jalkasi ympärille, ja nyt se oli lohikäärmeen muotoinen; se kiertyi sinun pohkeesi ympäri, mutta sinä nukuit pahaa aavistamatta. Sitten se kohosi pystyyn, syöksi esiin päänsä milloin mihinkin suuntaan, liputtaen kieltänsä. En tiedä miten sanoisin, mutta minusta oli tavallaan hauskaakin katsella sitä, se oli jonkinlaista julmuutta; minusta tuntui, kuin olisin odottanut ilolla, että se pistäisi. — Näin, että olisin voinut ottaa sitä niskasta, mutta en uskaltanut. Ja — ja — minä näin sen hakevan sellaista kohtaa jalkarinnassa, mihin se voisi iskeä hampaansa syvälle. Mutta minä tunsin — nautintoa — katsomisesta. Ja sitten se pisti —."
— Hän vaikeni äkisti, silmät ummessa ja puri huultaan.
"Ja sitten heräsin." Olav koetti puhua rauhallisesti, mutta hänen äänensä oli sammaltava. "— Ja viruin vuoteessani ja olin vihainen, kuten usein on vihainen itselleen herätessään, kun on tehnyt unessa sellaista, mitä ei milloinkaan tekisi valveilla. Sillä valveilla ollen olisin tappanut käärmeen. En olisi voinut katsoa rauhallisena käärmeen ahdistavan pahimpaa vihamiestänikään — saatikka sitten tuntea iloa sen pistosta —. Ja ennen, lapsina ollessamme, oli tuskin sitä asiaa, mitä en olisi tehnyt ilolla sinun tähtesi.