Parin tunnin soutumatkan jälkeen Haugsvikistä, käräjäpaikasta, etelään vuonoa pitkin saavutaan korkean harjanteen kohdalle; suurta, punaisenharmaata vuorenvönkälettä, joka työntyy äkisti kauas ulos vuonoa kohti ja jota saattaa kiivetä sangen korkealle, kutsutaan Häräksi. Kallionokan takana on Hestvikenin lahti, pieni, kapea, ahdas poukama. Sen pohjoispuolella suistuu tunturi Härkä, jyrkästi veteen, ja sen alla on pimeä ja pohjaton syvyys. Ylhäällä Härän hartioilla kasvaa harvaa, tuulen harittamaa honkametsää, joka tihenee huipulla — ja veteen työntyvä kallionlonka on kuin jalka, jonka tuo matala, pitkin pohjoista rantaa ja Hestvikenin, eli myös niin kutsutun Kverndalenin, poikki ulottuva harjanne on potkaissut siihen; siitä se jatkuu yhä kirkonkylää kohti. Laaksossa se seisoo äkkijyrkkänä seinänä joen äyräällä; laakson läpi virtaa näet pieni joki, joka laskee mereen poukaman pohjassa. Siinä versoo lehtimetsää, ruohoa ja kukkia rehevänä louhikon halkeamissa, ja harjanteen laella on sankka kuusikko, joka muuttuu tasangolla lehtimetsäksi; siinä näkyi yhä vielä myös runsaasti tammia, jotka kuuluivat Hestvikenin alueeseen.

Lahden eteläpuolella viettävät kalliot mereen paljon loivempina ja matalampina; niiden koloissa kasvaa tuulen tuivertamaa katajaa ja orjantappuravarsikkoa, ja paikoitellen on pieniä kuivettuneita ruohopälviä. Mutta äkkiä tunturi kohoaa kohtisuorasti ilmaan kääntäen jyrkän, miltei alastoman, mustanpuhuvan kyljen kohti pohjoista, ja tämän jyrkänteen alla, jota kutsutaan Hevoseksi, sijaitsee Hestvikenin talo jokseenkin korkealla pohjoisen puolella. Rannasta kartanoon johtava polku kulkee talon äärimmäisen pellon laitaa ja on hyvin jyrkkä. Kauempana rannasta on hyvää multaista maata mäkien syrjissä, ja kuivuus haittaa täällä vähemmän peltoja ja niittyjä kuin monin paikoin muualla Oslon vuonon varrella, sillä Hevosen laidoista pulppuaa monta vuoripuroa, ja kauempana Kverndalenissa on liiankin vetistä. Mutta melkein kaikki Hestvikenin maat ovat laakson eteläpuolella, vasten pohjoista.

Hestvikenin talo oli rakennettu siten, että rakennukset seisoivat kahdessa rivissä pitkän pihamaan molemmin puolin, josta kaikkialla pisti esiin paadenselkiä. Tämän kallioriutan ja Hevosen välissä oli alava notkomaa, jonka tunturin laidasta tihkuva vesi piti kosteana, ja tällä puolen pihaa oleva rakennusrivi oli siitä syystä vajonnut ja ränsistynyt; vuonon puoleinen alin hirsikerta oli lahonnut; sisällä oli vetoista, ja kosteus ahdisti sekä ylhäältä että alhaalta; mutta kesäisin kasvoi rakennusrivin takana nokkosia ja rikkaruohoa melkein katon korkeudelle. Talli, navetat ja pari varastoaittaa sijaitsivat tällä puolen.

Rannan puolella, pihamaan pohjoispäässä, olivat asuinrakennukset, kota ja makuuaitat. Yhteen suuntaan sulki Härkä katseelta tien, mutta jos kulki pihan läntiseen päähän, näki lahden yli Hudrheimiin asti sekä etelään kauas Foldenin taakse. Jo entisaikoina olivat Hestvikenin isännät vainon aikoina pitäneet vartiota taempana tunturilla, Härän yläpuolella; siellä oli vieläkin multamaja, missä vartiomiehet olivat levänneet vaihtaessaan vartiovuoroja.

Ylinnä pihaton päässä, niittyjen laidassa, hyvän matkaa erillään taloriveistä oli riihi, ja se oli ainoa Hestvikenin entisistä rakennuksista. Se oli suunnattoman suuri ja tanakkatekoinen, jättiläishirsistä veistetty. Toiset rakennukset olivat pieniä ja miten kuten kokoonkyhättyjä. Olav Ribbungin oli ollut vaikea saada taloaan pystyyn palon jälkeen, hän oli kärsinyt raskaita vaurioita ranta-aittojen palaessa täysine varastoineen, ja siihen aikaan oli tilanherrojen usein vaikea saada perityksi veronsa vuokramiehiltään. Mutta laaksossa tiedettiin Hestvikenin vanhojen rakennusten olleen suuria ja komeita. Siellä oli ollut muuan pirttirakennus, joka oli tehty pystyhirsistä ja katettu paanuilla kuten kirkko; kaksi riviä kauniisti veistettyjä pylväitä kannatti kattoa sisältä, ja sen kerrottiin olleen runsain veistoksin ja maalatuin kuvin koristetun. Ja talossa oli ollut erityiset korukudokset, joita käytettiin juhlina: siniraitaiset matot ja seinävaatteet, joilla verhottiin kaikki seinät kattoa myöten; ne olivat punaisesta villakankaasta ja kauniisti kirjaellut. Noita seinävaatteita oli jäljellä vielä kaksi kappaletta — toinen oli lahjoitettu kirkolle ja toinen oli talossa; jälkimmäinen oli niin pitkä, että se ulottui peittämään uuden tuvan molemmat pitkät seinät ja päädyn ja sittenkin kuuluu osa siitä joutuneen hukkaan — ja siitä saattoi ymmärtää vanhan tuvan ja Olav Ribbungin tuvan koon eron. Muuten ei entisestä ihanuudesta ollut kuitenkaan jäljellä kuin veistoksin koristettu kamanalauta, minkä erään Olavin miehen sanottiin kiskoneen irti suojakseen, juostessaan ulos palavasta tuvasta. Uudessa tuvassa tuon laudan paikka oli kamarin oven suussa.

* * * * *

Olav Auduninpoika muisti sen vielä astuessaan omaan tupaansa, jota hän ei ollut nähnyt seitsenvuotisesta lapsesta asti. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut tuota kuvaa tai tiennyt muistavansa sitä, — mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat siihen, saapui muisto kuin viri, joka kulkee yli vedenpinnan tummentaen sen: se oli hänen lapsuutensa lauta. Siihen oli veistetty miehen hahmo käärmeiden keskelle, jotka peittivät pinnan kiemuroillaan, ympäröivät hänen vyötäisensä ja jäsenensä, yhden purressa häntä sydänjuureen. Hänen jaloissaan oli harppu — kuva tarkoitti kai Gunnar Gjukenpoikaa käärmetarhassa.

Tuo lauta oli tuvan ainoa kaunistus, muutoin se ei ollut missään suhteessa toisenlainen kuin tavallisen talonpoikaistalon pirtti; neliskulmainen suoja, josta osa oli erotettu lautaseinällä, niin että itäpäähän jäi kaksi pientä kamaria sekä porstua pihalle vievän oven eteen, rakennuksen ylimpään päähän; ovi oli turvallisuuden vuoksi sijoitettu kauimmaksi rannasta. Toisella päätyseinustalla, kauimpana ovesta oli kaksi sänkyä, joita erotti poikkipenkki, ja molempien pitkienseinien vierustaa kulki multapenkki. Irtainta kalustoa ei ollut muuta kuin pari kolmihaaraista jakkaraa — ei edes juomapöytää porstuan oven vieressä, reikätuolia tai oluenpanopenkkiä. Pohjoisella pitkälläseinällä riippui tosin pöytälauta, mutta sitä ei ollut varmaan otettu alas montakaan kertaa Olav Ribbungin kuoltua.

Kamarissa oleva sänky oli tarkoitettu isäntäväelle. Mutta Olav Auduninpoika pyysi vanhaa sukulaistaan Olav Ingolfinpoikaa pitämään entisen makuusijansa, hän saattoi itse nukkua tuvan etelänpuoleisessa sängyssä — hän oli nukkunut siinä lapsena.

Hänen ei tehnyt mieli muuttaa kamariin. Nähdessään pikimustan komeron oviaukon hän tunsi itsessään aivan kuin lapsuudenaikaista kauhua tuota mustaa kitaa kohtaan. Siellä oli nukkunut hänen isänsä isoisä mielipuoline poikineen, ja kun Likaparta sai kohtauksensa, sidottiin hänet kiinni, ja hän reuhtoi ja mölisi ja viskelehti köysissään lattialla pimeässä. Lapsi ei ollut pelännyt kovin pahasti, hän oli tuntenut vain jonkinlaista tyyntä kauhua, sillä Likaparran kohtauksiin hän oli tottunut varhaisimmasta lapsuudestaan, eikä tuo hullu ollut tehnyt pahaa kenellekään milloinkaan; hänet sidottiin kiinni vain siksi, ettei hän vahingoittaisi itseään. Mutta vapaaehtoisesti poikaa ei ollut saatu koskaan kamarin läheisyyteen — siellä haisi sitä paitsi aina hirvittävästi; löyhkä huokui vastaan oviaukosta, kun meni sinnepäinkin. Isä ja Aasa, iäkäs palvelusvaimo, koettivat kyllä pitää siivossa hullun komeron, mutta se oli vaikeata, kun siellä oli niin pimeä. Hänelle muutettiin olkia niin usein kuin varat sallivat ja sirotettiin aika ajoin tuoretta multaa lattialle, niin että ukko Olavin toisinaan täytyi antaa lapioida sitä pois, koska kamarin lattialle muodostui kokonaisia vuoria. Mutta tämä kaikki auttoi kovin vähän.