Olav muisti nyt elävästi nuo kaksi vanhusta, jotka hän oli nähnyt kamarin ovessa. Kun hullulla oli ollut kohtauksensa ja hän oli raivonnut itsensä uuvuksiin ja tullut taas levolliseksi, talutti hänen isänsä hänet ulos päivänpaisteeseen, jos ilma salli.
Etumaisena astui vaari sisään — hänellä oli jättiläisvartalo, paksu, pitkä tukka ja koko rinnan peittävä parta, jossa oli vielä yhtä paljon mustaa kuin valkoista. Hän auttoi poikasen ulos perästään pitäen kättään hänen kaulallaan ja taivuttaen hänet kumaraan, jottei hän satuttaisi päätään ovenkamanaan. Hullulla ei näet ollut ymmärrystä väistää mitään, vaan hän kulki päin kaikkea.
Torgils Likaparta näytti pieneltä, sillä hän oli kokoonkutistunut ja kumarainen. Koko hänen päänsä oli karvainen; parta alkoi jo silmien vaiheilta. Ja koko tuo takkutukko oli täynnä kuivanutta likaa ja oli harmaankeltainen; keskeltä näkyivät kaameasti tuijottavat suuret silmät, kirkkaan vihertävät kuin merivesi, valkuainen verestävänä, sekä nenä, joka oli pieni ja kaunismuotoinen, mutta punainen, sillä hän oli palelluttanut sen kerran päästessään karkaamaan ulos talviyöhön isänsä huomaamatta. Mutta ukko Olavin pestyä hänet saunassa lipeällä ja hiekalla sekä suittua hänen tukkansa hohti Torgilsin likainen pää hopeanvalkoisena ja pehmeänä kuin suovillatukko. Torgils oli paljon vanhemman näköinen kuin isänsä.
Ukko Olav ruokki häntä kuin lasta. Väliin hänen täytyi ravistella ja lyödäkin Torgilsta, saadakseen hänet avaamaan suunsa, väliin toinen taas ei tahtonut sulkea sitä, vaan istui liikkumatta päästäen ruoan valumaan partaansa. Liharuokaa ja muuta kovempaa särvintä sai isä hänet joskus ottamaan siten, että työnsi sen pieninä paloina Torgilsin suuhun ja vei päänsä aivan hänen silmiensä eteen purra louskuttaen tyhjää, ylös ja alas, kaikin voimin, — jolloin mielipuoli saattoi ruveta matkimaan häntä ja purra hänkin.
Aasa huokasi sitä katsoessaan. Hän oli oikeastaan nuoren Olavin kasvatusäiti, ja poika nukkui hänen sängyssään. Mutta Aasa huolehti eniten Likaparran paimentamisesta ja hoitamisesta, kuten vaarikin. Koli, vanha talon renki, oli ainoa, joka piittasi Olavista. — Muita kuin nämä neljä ihmistä ei talossa ollut asunut, mikäli Olav muisti. Joku tuli joskus talon töihin, liikkui kartanolla ja alhaalla laiturilla. Luultavasti Hestviken oli alkanut rappeutua jo noina vuosina. Ja jäätyään Olav Ingolfinpojan hoitoon, sen rappeutuminen kävi yhä ilmeisemmäksi.
Talonhoito ei ollutkaan koskaan ollut pääasia Hestvikenissä. Mutta yhtä vähän kuin Olav Ribbung viimeisenä elinvuosinaan oli Olav Ingolfinpoika käyttänyt merta sillä tavoin kuin sitä oli käytetty täällä miesmuistoisista ajoista asti. Sitten joutui kartanon oikea omistaja maanpakoon ja talon suuret laivat menetettiin kuninkaan voudeille. Olav Ingolfinpoika ei ollut jaksanut hankkia uusia eikä kohottaa talon karja- ja hevoskantaa.
Olav ymmärsi, että perintö, jonka hänen isänsä, Audun Ingolfinpoika, oli jättänyt hänelle kuollessaan, oli aikoinaan ollut hyvin suuri, joten hän oli ollut aika rikas tietämättä sitä itse ja Steinfinnin ottamatta siitä selkoa. Mutta jo ennen hänen maanpakoon joutumistaan oli omaisuus vähentynyt tuntuvasti, ja nyt hän ei omistanut muuta kuin suvun perintötilan ja pari kartanoaluetta sisämaassa sekä Hudrheimissä, vuonon toisella puolen. Sen emätilan, jonka hän omisti Elvesysselissä isoäitinsä jälkeen, hän oli myynyt järjestäessään rauhanhintaa ja tapporahoja Einar Kolbeininpojan murhasta; mutta hänellä oli vielä niin paljon saamista rahassa Dragsmarkin munkeilta, jotka olivat suurimmat ostajat, että hän saattoi hankkia itselleen varusteet merenkulun käyntiinsaattamiseksi jälleen.
Eikä näihin aikoihin asunut montakaan isäntää Oslon-vuonon varrella, joilla olisi ollut jakamaton ja täydellinen omistusoikeus perintötiloihinsa. Suuret alat talonpoikien maita oli joutunut mahtavien lääniherrojen, kuninkaan tai kirkon valtaan. Olav Auduninpoika kuului siis kuitenkin kotiseutunsa varakkaisiin ja huomattuihin miehiin — ja hänet otettiin vastaan asiaankuuluvalla arvonannolla, kun hän nyt viimeinkin palasi sukukartanoonsa.
Ihmisten mielestä hän oli käyttäytynyt kuten ylevämielinen mies ottaessaan haltuunsa omaisuutensa vanhuksen käsistä, joka oli ollut hänen holhoojansa ja hoitanut niin huonosti tehtävänsä. Kukaan ei ollut kuullut Olavin valittavan sitä, ja hän osoitti kaimalleen pojan kunnioitusta. Ja kun muutamat tahtoivat tietää, mitä hän oikein ajatteli, sekä kysyivät, missä kunnossa hän katsoi asiainsa olevan, hän vastasi miettivästi: "Eivät suinkaan hyvin." Mutta toisinkaan ne eivät olisi voineet olla — häntä itseään kohdanneen tuomion vuoksi ja kun talo jo sitä ennenkin oli ollut semmoisessa kunnossa, ettei Olav Ingolfinpojan kaltainen rampa kyennyt saamaan siitä kalua. Olav Puolipapin toinen jalka oli näet ollut poikki ja jäykistynyt aivan vinoksi, jalkaterä ulospäin. Hän ontui pahasti eikä voinut liikkua ilman sauvaa, ja hänen oli hankala istua hevosen selässä ja veneessä kankeine harajalkoineen.
Olav Ingolfinpoika oli hyvän joukon päälle seitsemänkymmenen ja vielä vanhemmalta hän näytti, suorastaan ikivanhalta. Hän oli pitkä, laiha ja köyryselkäinen; hänen kasvonsa olivat kapeat ja hienojuonteiset ja hänellä oli kaunis, käyrä nenä — nuoremmasta Olavista tuntui, että kaima muistutti varmaan hänen isäänsä. Mutta Olav Ingolfinpojan pää oli aivan kalju, silmät olivat verestävät ja tihruiset, ja iho riippui velttoina kurttuina silmien alla, sisäänvajonneilla poskilla ja leuan alapuolella. Kipeää jalkaa hän hoiteli koiran- ja kissannahoilla ja monilla voiteilla. Siitäkö lienee johtunut vai muusta, että häntä seurasi outo haju, aivan kuin hiiren haju; ja hiiren haju oli hänen komerossaankin.