Hän oli Olav Ribbungin kaksoisveljen, Halvardin-kirkon papin, Ingolf Olavinpojan poika. Kun tuli käsky, että Norjan pappien tuli elää naimattomina, antoi Ingolf-pappi vaimonsa lähteä kotiinsa siihen Soleyarin taloon Tveitiin, jonka hän oli saanut tämän mukana, ja kaikki muut lapset seurasivat äitiään paitsi nuorin poika, Olav. Hänestä oli myös aiottu pappia ja hän oli jo vihitty diakoni, kun sattui onnettomuus, joka teki hänet rammaksi. Mutta hän oli aina puhdastapainen, ja ihmisten mielestä hän ymmärsi niin monia asioita, että jotkut pitivät häntä oppineempana ja hurskaampana kuin omaa seurakuntapappiaan. Varsinkin kun joku oli nähnyt vainajien haamuja tai muita kummituksia taikka kun he arvelivat jonkun sairauden aiheutuneen noituudesta ja pahojen henkien villityksestä, hakivat he apua Olav Puolipapilta, sillä hän ymmärsi sellaista paremmin kuin kukaan.
Olav Auduninpoika liittyi heti kaimaansa — ensiksikin siksi, että tämä oli hänen lähin omaisensa ja ensimmäinen mies isän puolelta, jonka hän oli tavannut. Oli kummallista kulkea täällä tietäen, että tämä oli hänen sukutilansa ja tämä seutu hänen synnyinseutunsa. Tässä hänen oli elettävä loppuikänsä — ja hän olisi kasvanutkin täällä, ellei hänen kohtalonsa olisi ollut niin erilainen kuin muiden nuorten miesten. Hänet oli kohtalo viskannut kauas kotoa jo pikku lapsena, ja sen jälkeen hän oli ollut koditon ja juureton kuin virrassa uiva puu.
Nyt hän oli palannut synnyinsijoilleen. Moni paikka sisällä ja ulkona tuntui kyllä hänestä tavallaan tutulta, mutta kaikki oli sentään hyvin toisenlaista kuin hän oli muistanut. Hestvikenin myllyn hän muisti hyvin sinne tullessaan, mutta koko lahden toinen ranta — Härkä ja metsäinen harjanne oli kadonnut kokonaan hänen mielestään, eikä hän voinut muistaa kosteata, autiota ja lehtipuita kasvavaa jokilaaksoakaan. Hän ei ollut varmaan milloinkaan tiennyt, miltä lahden pohjoispuolella näytti, — oli kai luullut, että sielläkin oli viljelysmaita ja asumuksia, kuten Mjøsenin varsilla. Hestvikenistä ei näkynyt yhtään ihmisasuntoa.
Taloon kuuluvat rakennukset hän oli muistanut paljon suuremmiksi. Ja kallioiden välissä oleva soinen notko oli hänen mielestään ollut kuin kokonainen laakso monine merkkipyykkeineen — suurine siniseen vivahtavine kivineen, joiden päällä hänen oli ollut tapana loikoa ja pensasryhmineen, joihin oli voinut piiloutua. Ja nyt hän myös näki, että pieni hiekkaranta oli korkeintaan puolensadan aikamiehen askeleen pituinen. Talon lähellä olevaa maakuoppaa, missä hän oli paistattanut päivää, hän ei löytänyt ollenkaan — ehkä hän muisti riihen itäpuolella olevaa pikku kuoppaa, joka nyt kasvoi pajua ja leppää. Eräästä pihapaaden halkeamasta hän oli kerran löytänyt ihmeellisen, lumivalkoisen sormuksen — se oli kai ollut linnun tai kalan selkänikama, josta ruodot olivat katkenneet, tuli hän äkkiä ajatelleeksi. Mutta silloin hän oli pitänyt sitä ihmeellisenä aarteena, säilyttänyt sitä huolellisesti ja kaivellut sen jälkeen monesti kallionrakoja löytääkseen enemmän samanlaisia. — Tuntui kuin hän olisi muistellut unia — hän muisti katkelman sieltä, toisen täältä — ja aina väliin hän koki uinuvan kauhuntunteen, kuten pahasta unesta herätessä muistaa vain ilkeän tuntemuksen, ei muuta.
Hän tarttui kaikkeen, mikä saattoi ravistaa hänet hereille tästä häilyvästä unen ja varjojen sekaisesta olotilasta ja saisi hänet tuntemaan Hestvikenin omaksi taloksi, maat ja mannut omaksi perintökamaraksi — tajuamaan että Härkä ja harjanteen laidoilla kasvava metsä oli kaikki hänen omaansa. Ja hänestä oli mieluista ajatella, että hän nyt asui saman katon alla sukulaisen kanssa, oman isoisänsä lihallisen serkun kanssa, joka oli tuntenut kaikki suvun miehet ja naiset vaarin, Olav Ribbungin, miehuusajoista asti. Istuessaan iltaisin juomassa kumminsa kanssa ja vanhuksen kertoessa heidän edesmenneistä sukulaisistaan tunsi Olav yhteenkuuluvuutensa isänsukuunsa tavalla, jota hän ei ollut osannut aavistaa ollessaan Tanskassa äitinsä sukulaisten parissa.
Ja häntä veti vanhuksen luokse kuulemansa siitä, että Olav Papinpoika oli niin hurskas ja oppinut. Näinä viikkoina, odottaessaan aikaa, jolloin hän voisi lähteä pohjoiseen Ingunnia noutamaan, tuntui hänestä tavallaan siltä, kuin hän olisi selvitellyt välejään Jumalan kanssa.
Hän ymmärsi täydelleen, ettei hänen ollut oleva helppo osoittaa täyttä mielenmalttia ja iloista naamaa tullessaan Bergiin päättämään Haftorin kanssa tekemäänsä sopimusta ja ottamaan vastaan Ingunnia vaimokseen Steinfinninpojilta. Mutta ei voinut olla toisin — ja omakseen hän tämän tahtoi kaikesta huolimatta — ja niin hänen kaiketi täytyi olla kuin muina miehinä. Mutta hän ei voinut estää lapsuusmuistoja sukeltamasta esiin — turvallista varmuutta siitä, että he kuuluivat yhteen ja että heidän oli aina oltava toistensa luona. Mahdollisuus, että jokin saattoi tulla erottamaan heitä, oli ollut niin kaukana kummankin ajatuksista, ettei se ollut saanut heidän sydämessään syntymään erikoisempaa iloa tai ihmetystä — he olivat pitäneet päivänselvänä asiana, että heitä odotti se osa, joka heille oli määrätty. Näin aina siihen kesään asti, jolloin he toisiinsa kietoutuneina olivat joutuneet pois lapsuuden ja viattomuuden mailta, säikähtyneinä mutta ilon huumaamina siitä uudesta sulon tunteesta, jonka he olivat löytäneet toinen toisessaan — olipa sitten oikein tai väärin, että he olivat antautuneet siihen. Silloinkin kun hän heräsi pelkäämään ja uhmaamaan kaikkea ja jokaista, joka yritti tarttua heidän kohtalonsa kulkuun, oli hän ollut varmasti vakuuttunut siitä, että he kaksi lopulta saattaisivat asiansa voittoon. Tuollaiset hetket saattoivat vallata Olavin mielen yhtäkkiä, ja tuska viilsi häntä kuin puukonpisto. Nyt tuo uni oli toteutumassa — mutta toisin kuin hän oli ajatellut. Ja kun hän muisteli itseään sellaisena kuin oli silloin, tuntui hänestä kuin hän olisi ajatellut jotakin toista ihmistä, jonka hän oli tuntenut — sellaista rajattoman luottavaista nuorukaista, jota hän sääli ja halveksi, mutta myös kadehti kirvelevin sydämin — lasta, joka ei ollut ymmärtänyt petosta, ei ymmärtänyt, että hän itse saattaisi pettää tai joutua petetyksi. — Mutta tuolle sydämen kirvelevälle tunteelle hän tiesi yhden ainoan neuvon — hänen täytyi salata haavansa, niin ettei kukaan, viimeksi Ingunn, saisi aavistaa sen olemassaoloa.
Nämä ajatukset saattoivat vallata hänet kesken kaiken hänen puhellessaan toisen Olavin kanssa, ja silloin hänen puheensa keskeytyi. Vanhus tuskin huomasi sitä, jatkoi vain puhettaan nuoremman jäädessä tuijottamaan eteensä kasvot kovina ja sulkeutuneina — kunnes vanhempi Olav kysyi häneltä jotakin, jolloin hän huomasi, ettei hän ollut kuullut sanaakaan toisen puheesta.
Mutta hän valmistautui kantamaan taakkaa, joka hänen oli sälytettävä päälleen — valittamatta, jos Jumala tahtoisi kurittaa häntä kovakouraisesti tulevina vuosina. Sillä tavallaan häilyi hänen mielessään alati muisto hiihtoretkestä ja karjatuvalla vietetystä yöstä — hänen oli vain niin mahdotonta ajatella, että murhamies oli hän itse. Hänestä tahtoi väkisin tuntua, kuin hän olisi ollut vain osallisena kahden vieraan miehen välien selvittelyssä. Mutta hän se oli, hän tiesi sen merkillisen välinpitämättömällä tavalla, ja synti oli hänen syntinsä. Murha ei itsessään suinkaan ollut kovin suuri synti: hän ei ollut houkutellut toista väijytykseen, mies oli itse keksinyt koko retken ja oli kaatunut ase kädessä — ja orjillakin kuuluu ennen olleen oikeus kostaa vaimonsa kunnia; se oli miehen oikeus ja velvollisuus niin Jumalan kuin ihmisten lakien edessä.
Tuo häntä seurasi —.