Ja hänestä tuntui kuin hän olisi tarjonnut Jumalalle vaihtokauppaa, suoristaessaan selkänsä ja valmistautuessaan kantamaan Ingunnin onnettomuuden painoa. Jos se kävisi raskaaksi, ei kukaan ollut koskaan saava nähdä sitä. Ja hän tahtoi elää hurskaasti ja jumalaapelkääväisesti tästä hetkestä alkaen — mikäli se oli mahdollista miehelle, joka kantoi mielessään ripittämätöntä syntiä: hän tahtoi harjoittaa oikeutta ja kohtuutta lähimmäistänsä kohtaan, olla armelias köyhille, suojella hylätyitä ja turvattomia, kunnioittaa Jumalan huonetta ja seurakuntansa pappia sekä antaa kirkolle kaiken, mitä hän oli velvollinen antamaan, rukoilla jokapäiväiset rukouksensa hartaudella ja mieleensä painaen, lukea Misereren usein ja sanoja punniten. Hän tiesi saaneensa liian vähän kristinuskon opetusta kasvuaikanaan — veli Vegard oli tehnyt parastaan, mutta hän kävi Frettasteinissä kerran, pari vuodessa, ja jäi taloon noin viikoksi; mutta häntä lukuun ottamatta ei siellä ollut ketään, joka edes olisi kuunnellut, lukivatko lapset rukouksensa joka päivä. Ja sen hyvän opin, minkä hän oli saanut Torfinn-piispan luona, oli käynyt samoin kuin Raamatun kertomuksessa — nisujen joukkoon oli kylvetty niin paljon ohdaketta ja juolanjuuria niinä vuosina; jolloin hän oli kiertänyt maailmaa, että nouseva oras oli tukehtunut rikkaruohoihin. Ensi kertaa Olavin mielessä liikahti aivan kuin katumus Einar Kolbeininpojan murhan johdosta: hän oli katunut sitä siksi, että se oli ollut huono palkka Torfinn-piispan hyvyydestä ja siksi, että se oli pahin onnettomuus, mihin hän saattoi joutua, kun asiat kerran olivat sillä kannalla — niin, ja koska hän tiesi, että hänen täytyi katua, koska se oli synti, vaikkei hän itse voinutkaan ymmärtää, että se oli niin kovin syntistä. Nyt hän alkoi aavistaa, että tuossa Jumalan käskyssä, ettei saanut tappaa, oli syvempikin tarkoitus ja viisaus kuin vain se, mitä hän oli luullut: Jumala ei tahdo kenenkään syntisen kuolemaa. Käskyyn kätkeytyi myös huolenpito murhaajasta — hänkin avasi sielunsa monenlaisille pahoille voimille, jotka nyt voivat ryhtyä odottamattomiin hyökkäyksiin.
Saattoi siis olla hyödyllistä asua yhdessä Olav Puolipapin kaltaisen hurskaan miehen kanssa; hänen sukulaisensa osasi varmasti antaa hänelle hyödyllistä ohjausta monessa suhteessa. Esimerkiksi katumusveisuissa — hän oli oppinut koko joukon sellaisia Asbjørn Allfeitiltä ja Arnvidilta Hamarissa, mutta oli unohtanut enimmät.
* * * * *
Olav kutsui naapurit tuliaiskesteihin ja ilmoitti heille, että vaimo, jonka hän oli tuova taloon, oli Steifinn Torenpojan tytär, hänen kasvatussisarensa, jolle hänet oli kihlattu heidän lapsena ollessaan. Heti kun hän ehtisi kotiutua hiukan ja päästä perille oloistaan, hän lähtisi takaisin Ylämaahan noutamaan vaimoansa. Mutta hän ei maininnut mitään siitä, olivatko häät jo olleet, vai tulisivatko ne vasta vietettäviksi täällä, eikä hän pyytänyt mukaansa saattomiehiä seudulta, vaikka hänen sukulaisensa ei kyennyt seuraamaan häntä. Ihmiset huomasivat pian, että Hestvikenin nuori isäntä oli hieman umpimielinen ja tiesi minkä verran ilmaisi — eikä hänestä saanut irti juuri sen enempää kyselemälläkään.
Olav oli miettinyt paljon, oliko hänen sanottava, että oli myös lapsi. Ehkä olisi helpompaa, jos puhuisi etukäteen. Mutta hän ei jaksanut tehdä sitä. Ja sitten hän ajatteli, että lapsihan saattoi olla kuollut. Se oli kyllä elänyt syntyessään — mutta rintalapset kuolivat helposti, oli hän kuullut sanottavan. Tai ehkä he keksivät jonkun keinon — voisivat esimerkiksi antaa sen kasvatettavaksi matkan varrella. Sen, mitä hän ensi hädässään ja hämmennyksessään oli puhunut lapsen ottamisesta omiin nimiinsä, hän nyt huomasi järjettömyydeksi. Hän ei ymmärtänyt mistä oli keksinyt sellaisen ajatuksen — äpärän ottamisen sukuun. Jos se edes olisi ollut tytär, olisi sen voinut vaikka panna luostariin, eikä kukaan olisi joutunut kärsimään vääryyttä siitä, että hän oli omistanut sen itselleen mutta tämä oli poikalapsi. Hän oli ollut kuin mieletön tuskasta ja suuttumuksesta. Mutta hän tunsi kuitenkin olevansa velvollinen ottamaan vastaan lapsen, jos äiti tahtoisi pitää sen luonaan. Se asia sai järjestyä kuten oli määrätty. Oli turha kutsua onnettomuutta ennen kuin se oli kohdalla.
Kuitenkin hän eräänä päivänä kiipesi pienelle ullakolle, joka oli kamarin ja porstuan yläpuolella. Hän oli tullut ajatelleeksi, että lapsi hoitajineen saattoi asua siellä, jos Ingunn tahtoi tuoda pojan taloon. Olav Ribbungin tyttäret olivat nukkuneet tuossa luhdissa neitoineen. Mutta oli ikuisuus siitä, kun se oli ollut nuorten naisten olosijana. Vähintään kahdenkymmenen vuoden pölyt ja lukinverkot olivat saaneet rauhassa levittäytyä sinne, ja suoheinä rapisi ulos sängystä, kun hän tarkasti mitä siihen oli kasattu. Päädyn puolella oli parit kangaspuut ja pöydänkannatuspukit sekä kirstu, johon oli kaiverrettu vaakunakuvia, mistä hän ymmärsi sen kuuluneen äidilleen. Hän aukaisi sen: pohjalla oli rukinpyöriä, mertoja, karttoja ja pieni lipas. Lippaan sisällä oli kirja ja valkea, pellavakankainen kapalovaate — nähtävästi ristiäismekko, johon hänet itse oli puettu, kun hänet nostettiin ylös kastemaljasta. Hän jäi hetkiseksi kyykkyasentoon kiertäen vaatteen koruompeleista laitaa sormiensa välissä.
Kirjan hän vei mukanaan alas ja näytti sen Olav Puolipapille. Mutta vaikka tämä aina oli antanut ymmärtää osaavansa lukea ja kirjoittaa kuin hyväkin pappi — paljon paremmin kuin Sira Benedikt, seurakuntapappi — ei hän kuitenkaan saanut paljonkaan selvää Cecilia Bjørnintyttären psalttarista. Olav istui illalla sitä tutkien; siinä oli pieniä kuvia kappaleen alkukirjainten kohdalla, ja hienoja punaisia ja vihreitä viivoja suikerteli sivuja pitkin. Levolle mennessään hän hautasi kirjan sänkyynsä pieluksen alle, ja sinne se sai jäädä.
Muutamaa päivää ennen kuin Olav oli aikonut lähteä pohjoiseen tuli Hestvikeniin köyhä vaimo, joka tahtoi puhua Olav-isännän kanssa. Tämä lähti ulos eukon luokse. Tällä oli tyhjä säkki olalla, josta Olav ymmärsi hänen asiansa. Eukko tervehti ensin Olavia itkevällä äänellä — ilosta, väitti hän: oli niin hauska nähdä talon oikea isäntä tuvan ovella, "ja sinusta on tullutkin niin kaunis ja muhkea mies, Olav Auduninpoika — olisipa Cecilian kelvannut katsella poikaansa — ja sinusta puhutaan hyvää kylällä, Olav. Ja niin minä ajattelin, että lähdenpähän katsomaan — minä olin ensimmäisiä, jotka näkivät sinut maailmassa, sillä minä palvelin siihen aikaan Skildbreidissä ja olin Margretin, emäntäni matkassa, kun hän tuli auttamaan äitiäsi — ja minä sain olla sinua kapaloimassa.
"Oletko tuntenut äitini?" kysyi Olav, kun eukko hetkeksi pysähtyi henkäisemään.
"Kävihän hän kirkolla jonkun kerran alussa Audunin tuotua hänet tänne, mutta talvemmalla hän tuli niin kivuliaaksi, ettei häntä näkynyt ihmisten ilmoilla — tupa, missä hän asui, oli liian kylmä, sanoi hänen palvelusneitonsa, ja viimein hänen täytyi muuttaa toiseen tupaan vanhusten luo, kun siellä oli lämpöisempi. Torgils oli niin raivo sen talven ja kevään. Muistan hänen pitäneen kovaa mökää sinä yönä, jolloin sinä synnyit, ja sillä kertaa kesti raivopäätä kokonaisen viikon — Cecilia pelkäsi häntä niin kauheasti, makasi vavisten vuoteessaan, eikä Audunkaan saanut häntä rauhoittumaan. Sepä se taisi tehdäkin hänestä lopun — ja sitten se, että hän oli asunut liian kylmässä. Audun kantoi hänet ylös aitan parveen kun ilma lämpeni; hän huomasi, että Cecilian oli vaikea asua tuvassa hullun luona — mutta hän kuoli pian. Sinä taisit silloin olla yksikuinen."