Eukko kertoi nimensä olevan Gudrid ja asuvansa siinä mökissä, jonka Olav ehkä oli huomannut ratsastaessaan kirkosta itään — soiden pohjoislaidassa, juuri ennen kuin tie kääntyy ylös Rynjuliin. Hänet oli naitettu pieneen taloon Saanan puolelle, hyvälle ja arvossapidetylle talonpojalle, mutta hän oli jäänyt lapsettomaksi. Ja kun mies sitten kuoli ja hänen veljensä muutti taloon vaimoineen eikä hän tullut toimeen heidän kanssaan, hän meni tälle Bjørnille, jonka kanssa hän nyt oli naimisissa. Hullummin hän ei olisi voinut tehdä. Bjørn ei ollut mikään köyhä mies siihen aikaan; kun he löivät yhteen omaisuutensa, oli heillä varoja yllin kyllin. Bjørn oli leski ja hänellä oli vain yksi tytär, ja heistä liitto oli sopiva: Gudrid oli alkanut taas kaivata miestä ja sitten hän tahtoi lapsia. Ja se olikin ainoa toivomus, mikä täyttyi — hän sai kahdeksan kappaletta, joista viisi oli elossa. Mutta jo ensimmäisenä talvena Bjørn teki miestapon ja joutui maksamaan sakkoja, ja sen jälkeen heidän varallisuutensa hupeni. Bjørn oleksi enimmäkseen vuonon rannalla: pyydysti merisikoja ja hylkeitä ja lintuja, tai kalasti Hvitasteinin Torelle — sillä aikaa kun hän itse istui mökissä lapsilaumoineen tytärpuolen kera, joka oli vihainen ja ilkeä. —

Olav kuunteli kärsivällisesti vaimon sanatulvaa ja käski hänet viimein kanssaan aittaan. Hän oli varannut taloon joka lajia tuliaiskesteihin ja antoi Gudridille runsaasti apua sekä sanoi vielä: "Jos teidän on vaikea selvitä talven yli, niin tule vain meille, muori!"

"Jumala siunatkoon sinua, Olav Auduninpoika — sinä olet ihan kuin äitisi. Noin lempeästi hänkin hymyili ja auttoi aina köyhiä vaivaisia!"

Viimein eukko lähti.

Ketään ei ollut tuvassa kun Olav palasi sisään. Hän jäi seisomaan ajatuksiin vaipuneena. Toinen jalka lieden reunalla, kädet polven ympärillä hän tuijotti pieneen hiilikekoon, joka vielä hehkui — siitä kuului hienoa ritinää ja hajoavat hiilet tuikahtelivat.

Äiti, ajatteli hän, ja muisti sen vähän, mitä oli hänestä kuullut. Äiti oli ollut nuori ja kaunis, sanottiin; hänet oli kasvatettu isoisten tavoin rikkaassa nunnaluostarissa ja hän oli ollut kuninkaantyttären leikkitoveri. Ja kuningattaren rouvatuvasta hänet oli muutettu tähän yksinäiseen taloon, kauas kaikista tuttavista. Näissä köyhissä talonpoikaissuojissa hän oli kantanut Olavia sydämensä alla, kärsinyt vilua ja orpoutta näiden ikäloppujen miesten parissa — hullun, jota hän pelkäsi, ja isännän, joka katsoi karsaasti pojanpoikansa naimista. — Se oli kamalaa.

Hän läimäytti kämmenellään kovasti reittään. Mahtoi olla sietämätöntä olla nainen ja voida niin vähän kohtalolleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi säälinyt kaikkia naisia: — silkkiin ja aivinaan puettua äitiään, Gudridia, kerjäläisämmää, Ingunnia — yhtä vähän heidän kaikkien toimitti panna kovaa kovaa vastaan. Ingunn — hänen mieltään viilsi halu ja ikävä — hän muisti tämän hennon, valkean niskan; ihmisraukka oli saanut oppia taivuttamaan ylpeän neitsytniskansa. Ensin hänen tähtensä. Ja nyt hän murtuisi kai kokonaan. Mutta Olav tahtoi painaa hänen päänsä rinnalleen lempeästi ja hellästi ja hyväillä varoen hänen valkoista niskaraukkaansa. Ingunn ei ollut milloinkaan saava kuulla hänen suustansa sanaakaan onnettomuudestaan, huomata hänen puheestaan tai käytöksestään hänen kantavan kaunaa mielessään. — Tällä hetkellä hän ei tuntenut sellaista tunnetta olevankaan itsessään tuota turvatonta olentoa kohtaan, jonka hän pian saisi haltuunsa — hän tahtoi ainoastaan suojella häntä ja olla hänelle hyvä.

* * * * *

Päivemmällä Olav satuloi hevosensa ja lähti itään, kirkonkylää kohti. Hän ei tiennyt mitä sieltä haki, mutta hänen mielensä oli kumman herkkä sinä päivänä, ja saavuttuaan kirkon luo hän sitoi hevosensa kammitsaan ja lähti kulkemaan kirkkomaan poikki kirkkoa kohti.

Hän laski miekkansa ja hattunsa seinävieruspenkille, mutta tuli sysänneeksi ne maahan viittansa kulmalla. Kolinan synnyttämä kaiku tuntui hänestä pahalta. Ja sisällä oleva valokin oli kumman kelmeä ja vieras, sillä seinät oli juuri kalkittu — niihin piti maalattaman kuvia kesällä.