Audun ja Cecilia lepäsivät ylinnä vasemmassa laivassa, Maarian-alttarin ja kuorin välissä. Olavin polvistuessa heidän haudalleen ja lukiessa rukouksiaan niin hiljaa kuin osasi sattui hänen katseensa kuvaan, jonka kuvamestari oli saanut valmiiksi kuorin viereiselle seinälle. Se esitti pitkää, hoikkaa, viehkeää naista, jolla oli side silmillä ja katkennut ruoko kädessä — ja sen asento ja ilme, jopa tumman puvun värikin olivat sanomattoman alakuloiset. Olav oli nähnyt tuon kuvan kirkoissa usein ennenkin, mutta ei ollut milloinkaan muistanut kysyä, mitä se merkitsi. Mutta missään muualla ei tuo nainen ollut niin surumielisen näköinen ja kaunis kuin täällä.

Torfinn-piispan sanat orvoksi jääneistä lapsista muistuivat äkkiä hänen mieleensä. Ensi kerran hän tunsi itsensä melkein iloiseksi siitä, ettei ollut vaatinut Ingunnia eroamaan lapsestaan. Tällä hetkellä hän tunsi voivansa ajatella tuota lasta eräänlaisella säälillä. Kun Ingunn kerran oli synnyttänyt sen, täytyi hänen voida suoda sille kasvatus.

Tultuaan kirkonmäelle hän näki papin, sira Benedikt Bessenpojan, seisovan hevosensa luona. Olav tervehti häntä kunnioittavasti, ja pappi vastasi hänen tervehdykseensä suopean iloisesti. Niiden harvojen kertojen perusteella, jolloin oli nähnyt pitäjänsä pappia, Olavia miellytti tämä suuresti. Hän oli arvokkaan ja juhlallisen näköinen — lyhytkasvuinen, hartiakas ja tanakkavartinen. Hänen kasvojaan ympäröi punertava tukka ja parta; kasvot olivat leveät, mutta kaunismuotoiset, piirteet rohkeat ja iho hyvin kesakkoinen. Hänellä oli kirkkaat, siniset, elämänhalua säteilevät silmät. Olav oli tullut siihen käsitykseen, että tässä oli hurskas, ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies — ja hän piti papista siksikin, että tällä oli niin kaunis, vahva ja pehmeä ääni, puhuipa hän tai lauloi.

Aluksi he puhuivat hevosesta. Olav oli tuonut sen Skånesta — se oli seitsenvuotias, iso, karkeatekoinen ja kaunis, muuten valkoinen, paitsi vähän harmaatäpläinen lautasilta. Hän hoiti sitä aina itse, harjasi ja suki, niin että se pysyi puhtaana ja kiiltävänä, sillä hän piti siitä paljon; ja hän iloitsi nyt kuullessaan papin antavan arvoa eläimelle. Sitten sira Benedikt tutki tarkasti valjaita, jotka olivat punaiseksivärjätystä nahasta. Olav salasi hymyn — pappi oli innokas nahan parkitsija ja värjääjä, hän ei tiennyt mitään sen hauskempaa hommaa. Tuo oli yksi niistä vioista, joista Olav Puolipappi oli moittinut sira Benediktiä — sellainen oli hänen mielestään papille sopimatonta hommaa, sillä siinä täytyi liikutella mitä moskaisimpia aineita vihityin sormin. Tuohon vastasi sira Benedikt, ettei hän luullut sen moskan olevan rumaa Jumalan silmissä, sillä olivathan kädet yhtä puhtaat hänen pestyään ne. Olihan itse Vapahtaja kunnioittanut työntekoa ottamalla piilukirveen ja taltan samoihin siunattuihin käsiin, jotka olivat luoneet ja pelastaneet ihmiset, sekä veistänyt hirsiä pyhän kasvatusisänsä talon edessä. — Hän ei voinut varmaankaan pitää pahana, että hänen arvoton palvelijansa harjoitti tätä jaloa ja vaativaa taitoa.

Pappi pyysi Olavin kanssaan sisään, ja Olav suostui mielihyvin. Olav Ingolfinpoika irvisteli sillekin, että papin talossa haisi kuin markkinasuutarien kojuissa kaupungissa. Mutta tupa oli siisti ja kaunis; se oli paljon komeampi kuin Hestvikenin tupa. Kolme hempeää neitoa kantoi sisään voita, valkoista leipää ja olutta, tervehti nöyrän säädyllisesti ja poistui heti sen tehtyään. He olivat papin sisarenpojan lapsia; vanhin hoiti papin taloutta, ja toiset kaksi olivat muutaman päivän vieraina sisarensa luona.

Olut oli verratonta, ja miehet jäivät istumaan kaikessa rauhassa pakinoiden niitä näitä. Olav piti sira Benediktistä yhä enemmän. Sitten heidän puheensa kääntyi Olav Ingolfinpoikaan, ja pappi kiitti Olavia siitä, että hän oli osoittanut hellää sukulaismieltä miestä kohtaan, joka oli pitänyt niin huonoa huolta hänen omaisuudestaan. Olav vastasi, että hänen oma maastakarkotuksensahan oli etupäässä syynä Hestvikenin rappiotilaan; vanhus oli kai tehnyt parhaansa, mutta hänhän oli raihnas ja rampa. Ja Olav ymmärsi kyllä, että hän oli harvinaisen viisas ja pyhä mies.

"Sekö joutava?" tokaisi pappi.

Olav ei vastannut mitään. Pappi jatkoi:

"Pyhyyttä hänen kyllä on sietänyt harjoittaa, jos voi uskoa niitä miehiä, jotka olivat hänen kumppaneitaan ja ystäviään nuoruudessaan. Ja jos hän oli viisas, olisi hänen tullut puhua enemmän Kristuksesta ja Neitsyt Maariasta kuin kaiken maailman taikuudesta ja kummituksista ja menninkäisistä ja merenpeikoista — rukoilla eikä harjoittaa manaamistaan ja loitsulukujaan. — Pelkäänpä, että enimmät hänen puheistaan ovat sulaa harhaoppia. Hän joutui pois papinkoulusta puolivalmiina, ja senkin, mitä ehti oppia, hän on ymmärtänyt väärin. Voi olla hauska kuunnella hänen puhettaan jonkun iltahetken — mutta et suinkaan sinä, Olav Auduninpoika, joka tunnut ymmärtäväiseltä mieheltä, saata mitenkään uskoa hänen loruihinsa —?"

Siitä hän nyt sai. Oikeastaan hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut semmoinen aavistus jo aikaisemmin. Ääneen hän vastasi vetäen suutaan omituiseen hymyyn: