Olav seisoi mekko käsissään aikoen juuri vetää sen päänsä yli; nyt hän antoi kätensä vaipua.
"Mitä sinä tarkoitat —?"
"Tarkoitan, että — kun tällä seudulla kuultiin sinun tappaneen sukulaisesi, koska tämä kieltäytyi antamasta sinulle sitä neitoa, joka oli sinulle luvattu, ja puhui rumia perästäpäin — niin silloin ajattelin, että sille miehelle olisin valmis tekemään ystävän teon, kun kerran tulisit kotiin. Muuten en olisi hakenut työtä niin läheltä niitä paikkoja, missä itselläni kerran oli talo — vaikkei se ollut suuri —."
Olav kiinnitti vyötänsä. Hän irrotti tikarin, joka riippui siinä; se oli hyvä ase: terä vieraan maan raudasta ja kahvassa hopealaatta koukkuineen, jonka saattoi kiinnittää vyöhön. Hän ojensi tikarin Bjørnille.
"Otatko tämän ystävyyden osoitukseksi, Bjørn?"
"En. Etkö tiedä, Olav, ettei puukkoja saa antaa ystävilleen — se leikkaa poikki ystävyyden. Mutta osoita minulle ystävyyttä siten, ettet enää anna apua eukolle, joka juoksentelee täällä."
Olav punastui — ja hän oli samassa ihmeen nuoren näköinen. Hämmennystään peittääkseen hän sanoi keveästi, hypäten vuoren laidalle ja alkaen nousta mäkeä ylös:
"En arvannut, että tällä seudulla tiedettäisiin niin paljon minun ja
Kolbeininpoikien väleistä."
* * * * *
Bjørn oli pelästyttänyt hänet niillä sanoillaan, että hän oli nopsa kädestään kun kunnia oli kysymyksessä. Hän ei ollut muistanut enää koko Einar Kolbeininpojan murhaa; se vaivasi häntä niin vähän muuna kuin niiden onnettomuuksien aiheena, joista hän nyt oli päässyt, eikä hän siis heti ollut voinut ajatella Bjørnin tarkoittaneen sanoillaan sitä.