"Eivät ne olekaan siellä — nyt minä tiedän, missä ne ovat." Eirik kääntyi ensin takaisin kartanoa kohti, — mutta sitten hän alkoi kulkea polkua alas laiturille. "Nyt tiedän, nyt tiedän", riemuitsi hän hyppien ja tanssien, jääden aina väliin odottamaan isäänsä; sitten hän taas juoksi edelle, pysähtyi odottamaan ja tarttui isänsä käteen, vetäen tätä mukanaan alaspäin.
Näin hän kulki edeltä ulommaisten venekotien luo. Olav ei käyttänyt niitä juuri milloinkaan — Hestvikenissä ei nyt ollut niin vilkasta. Keväällä ainoastaan, ennen Olavin Ristinmessu-matkoja Osloon, hänen oli tapana säilyttää osa talvivaroistaan täällä. Kota oli nyt lukitsematon ja tyhjä. Eirik veti isänsä sisään.
Meri loiskui ja pulahteli tukipaalujen välissä kodan lattian alla. Se oli harva, ja seinät hatarat, ja veden välke kuvastui keinuvina valojuovina seinillä ja katossa. Eirik haisteli kodan hajua, ja hänen kasvonsa säihkyivät jännityksestä. Hän katsoi odottavasti hymyillen isäänsä ja talutti hänet varpaillaan hiipien nurinkäännetyn vanhan tynnyrin luo, jossa Olavilla oli tapana säilyttää nahkoja.
"Tässä", hän kuiskasi ja istui kykkysilleen. "Tämän sisällä ne asuvat. Näetkö niitä — raot ovat nyt taas niin suuria, muuten olisimme voineet nähdä paremmin; ne istuvat syömässä — näetkö?"
Olav käänsi tynnyrin ja potkasi sitä niin, että se vieri kauas. Sen alla ei ollut mitään muuta kuin vähän roskia. Eirik katsoi ylös hymyillen, aikoen sanoa jotakin — sitten hän huomasi isänsä ilmeen ja jäi seisomaan vaiti suu ammollaan. Kirkaisten hän kohotti kätensä kuin lyöntiä torjuakseen, puhjeten sydäntäsärkevään itkuun.
Olav antoi kätensä vaipua — hän tunsi, ettei hän voinut lyödä poikaa. Tämä oli niin tuiki pienen ja kurjan näköinen seisoessaan siinä itkien, että isää hävetti. Ja niin hän vain poisti tämän kädet silmiltä, veti lapsen mukanaan hylkytavaralaatikon luo ja istuutui sen päälle pitäen Eirikiä edessään.
"Minä huomaan, että olet sittenkin valehdellut — joka sana, minkä olet puhunut noista vieraistasi, on ollut valhetta — eikö ole, vastaa!"
Mutta Eirik ei vastannut, tuijotti vain isänsä silmiin hurjistuneen näköisenä — eikä näyttänyt ymmärtävän mitään.
Lopulta Olavin täytyi nostaa poika syliinsä saadakseen hänen katkeran itkunsa taukoamaan. Hän sanoi yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Eirik saanut puhua milloinkaan sellaista, mikä ei ollut totta, muuten hän saisi vitsaa — mutta hän puhui nyt paljon lempeämmin, silittipä aina väliin pojan päätäkin. Eirik hiipi aivan isäänsä kiinni ja tarttui hänen kaulaansa.
Mutta hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta — Olav näki sen niin selvästi, että häntä oikein puistatti. Poika, jota hän tässä piteli sylissään, tuntui hänestä niin vieraalta ja kummalliselta — mitä Herran nimessä hänelle oli tapahtunut, kun hän oli voinut ruveta keksimään näitä valheita; tämä tuntui Olavista niin käsittämättömältä, että hän epäili, oliko poika edes täysijärkinen.