Ingunn pysytteli sisällä lähes yhdeksän viikkoa lapsivuoteen jälkeen. Hän ei ollut erikoisen sairas eikä heikko, vaan näytti paremminkin viihtyvän niin hyvin tuossa ahtaassa tuvassa, missä kaikki mitä tehtiin tapahtui vain hänen ja kapalolapsen tähden ja minne ei tunkeutunut ulkomaailman häiritseviä asioita. Ja niin hän loikoi nauttien tästä uudesta onnesta — vauvasta, joka oli hänen rinnoillaan ja Eirikistä, joka juoksenteli hänen luonaan pitkin päivää. Lopulta Olav alkoi käydä kärsimättömäksi — he olivat eläneet yhdessä niin monta kovaa vuotta, ja Ingunn oli koko ajan turvautunut häneen. Nyt hän oli onnellinen ja terve, olipa alkanut uudelleen kukoistaakin, — ja sitten hän sulkeutui aivan erilleen lapsineen. Mutta Olav ei antanut kenenkään huomata mitään.
Viimeinkin, Laurinmessun jälkeisenä sunnuntaina, hän lähti kirkkoon. Eirik nukkui kirkkomiesten lähtiessä kotoa aamun sarastaessa, mutta oli pihalla näiden palatessa takaisin.
Seudulle oli tullut uusi tapa — vaikka kaikki eivät pitäneet siitä, kutsuivatpa sitä Jumalan pilkaksikin. Se oli sellainen, että nuoret naiset, jotka olivat kirkotettavana ensimmäistä kertaa, varsinkin jos lapsi oli poika, käyttivät sinä päivänä otsavannettaan, korkeasukuisten neitojen kunniakorua, kruununa hunnun päällä.
Ingunn oli kiinnittänyt valkoisen silkkihuntunsa kultaisella otsarivallaan, ja hänellä oli yllään punainen pukunsa ja sininen kultasolkinen viittansa.
Olav nosti vaimonsa hevosen selästä, ja Eirik tuijotti lumoutuneena äitinsä ihanuutta. Tämä näytti paljon pitemmältä tuon loistavan komeuden keskellä, hopeavyö hoikan vyötäisensä ympärillä, ja hän liikkui notkeana ja hentona, kepeästi kuin lintu.
"Äiti!" huudahti Eirik kasvot loistaen: "Sinähän olet sittenkin Huora!"
Samassa tuokiossa iski isä hänen olkaansa; ja hän sai nyrkiniskun leukapieleen, niin että kaikki mustui hänen silmissään. Ja sitten sateli iskuja tuhkatiheään, niin ettei lapsi edes ennättänyt huutaa välillä — hänen kurkustaan kuului vain käheää vinkunaa — kunnes Una Arnentytär juoksi väliin ja tarttui sukulaistaan käsivarteen.
"Olav, Olav, hillitse toki itsesi — poikahan on niin pieni — oletko sinä järjiltäsi, kuinka voit lyödä noin kovaa!"
Olav päästi lapsen. Eirik pudottautui selälleen mäkeen; siinä hän makasi, läähätti ja hönki mustansinisenä kasvoiltaan. Tajuttomuutta se ei ollut — poika käyttäytyi puolittain tahallaan kuin olisi ollut kuolemankielissä. Una kumartui hänen ylitseen ja nosti hänet syliinsä; silloin lapsi rupesi itkemään.
Olav kääntyi vaimoaan kohden — vielä vavisten. Ingunn seisoi kokoonlyyhistyneenä; hänen silmänsä, sieraimensa, avonainen suunsa olivat kuin kuolleella. Olav nauroi kovasti ja vihaisesti — sitten hän tarttui vaimoaan käsivarteen ja veti hänet isoon tupaan, mihin neidot juuri olivat kantamassa pitoruokia.