Saattueesta ei kukaan ollut kuullut mitä lapsi sanoi, mutta kaikki ajattelivat samaa — olipa hän sanonut mitä tahansa, niin oli ollut ilkeää nähdä isän pieksävän pientä poikaansa niin kovakouraisesti. He istuivat pitkin penkkejä odottaen ruoalle kutsua, ja kaikkien oli paha olla.
Pitkän ajan kuluttua tuli Una Arnentytär sisään kantaen Eirikiä käsivarsillaan. Hän laski pojan isän polvien eteen sanoen:
"Eirik lupaa, ettei hän ole tekevä toiste sinun mieltäsi vasten, Olav — sano pojallesi, ettet enää ole vihainen hänelle."
"Onko hän sanonut sinulle, miksi minä kuritin häntä", kysyi Olav katsettaan nostamatta.
Una pudisti päätään.
"Poika raukka on itkenyt niin, ettei hän ole saanut sanaa suustaan."
"Et saa enää milloinkaan sanoa sitä sanaa, Eirik", sanoi Olav hiljaa, mutta kiivaasti, "et milloinkaan — ymmärrätkö?"
Eirik hytki vieläkin aivan kuin kouristuksessa. Hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti isäänsä ymmärtämättä ja peloissaan.
"Et saa sanoa milloinkaan sitä sanaa", uudisti isä, laskien kätensä raskaasti pojan olkapäälle, kunnes tämä nyökkäsi. Mutta sen jälkeen Eirikin katse liukui ikävöivästi ruokapöytään, joka nyt notkui, monenlaisista herkuista.
Sitten kaikki kävivät syömään.