Olav oli tullut näihin ajatuksiin Hamarin matkan jälkeen.
Tuon suloisen pyörryttävän vuorokauden jälkeen, jolloin hän oli kokenut huumeen toisensa jälkeen leikkisiskonsa parissa, hän vaipui rauhaan heti heidän päästyään takaisin Frettasteiniin. Siellä ei kukaan ollut edes huomannut heidän katoamistaan. Ja tämä vaikutti niin ihmeen viilentävästi hänen kuohuvaan mielentilaansa. Ja lisäksi kaikki alkoivat aavistaa muutoksia ja suuria tapahtumia juuri samaan aikaan kun hän itse tunsi tulleensa aikuiseksi — joten myös se oli jollakin tavoin luonnollisempaa, että hänkin oli muuttunut.
Hän lakkasi leikkimästä toisten poikain kanssa, eikä kukaan ihmetellyt sitä, sillä jännitys, joka Frettasteinissä nykyään vallitsi, levisi koko ylämaan naapuristoon.
Ja niinpä Olavista alkoi tuntua aivan luonnolliselta, että hänen nyt toden teolla on ruvettava tuumimaan naimisiinmenoa. Ja viettäessään Ingunnin kanssa näitä pitkiä, helteisiä kesäpäiviä hän tunsi eräänlaista kouriintuntuvaa tyytyväisyyttä siitä, että hän nyt oli paremmin selvillä tulevaisuudesta, joka oli aiottu hänelle, kuin aikaisemmin, ollessaan lapsellisempi.
Levottomuuden ja pelokkaan kainouden sijaan tuli nyt iloinen, utelias odotus. Jotakin täytyi tapahtua. Steinfinn aikoi kai käyttää tilaisuutta — iskeäkseen. Mitä seurauksia siitä tulisi, jos Steinfinn iskisi, sitä Olav ei vaivautunut ajattelemaan — hän oli tietämättään omaksunut Steinfinninpoikien käsityksen heidän voimastaan ja mahtavuudestaan; kukaan ei mahtanut heille mitään. Mutta hänestä tuntui myös luonnolliselta, että kun hän sen jälkeen pyytäisi Steinfinniltä lupaa lähteä kotiin ja viettää häitä, tämä suostuisi siihen arvelematta. Se tapahtuisi kai syksyllä taikka talvella. Ja hänen vasta herännyt halunsa Ingunnin omistamiseen suli hänen vasta heränneeseen kunnianhimoonsa päästä oman itsensä herraksi. Kun hän nyt sulki tytön syliinsä, tuntui hänestä siltä, kuin tämä olisi ollut hänen täysi-ikäisyytensä pantti. Sitten kun he tulisivat Hestvikeniin, nukkuisivat he yhdessä ja hoitaisivat yhdessä sekä ulko- että sisätöitä, eikä kukaan muu saisi käskeä ja määrätä kuin he kaksi ainoastaan. Silloin he olisivat täysipätöistä väkeä.
Olav ei muuten hyväillytkään kovin usein morsiantaan nykyisin. Joskaan hän ei enää ollut yhtä kaino ja arka, — eikä ollenkaan raskasmielinen, — kuten hän oli ollut tunteensa ensi puuskassa, oli hän kuitenkin tullut huomaamaan, mikä oli miehekästä ja soveliasta. Vain iltaisin, ennen kuin kumpikin meni taholleen, hän koetti päästä sanomaan Ingunnille hyvää yötä kahden kesken tavalla, joka hänen mielestään soveltui ystävyksille, jotka pian menisivät naimisiin keskenään.
Sen, että Ingunnin silmät ilmaisivat liian paljon heidän sattuessaan katsahtamaan toisiinsa, käsitti Olav kuuluvan siihen onneen, jonka kohtalo oli varannut hänelle. Hän huomasi Ingunnin vilkuilevan häntä salaa, ja tytön katse oli kumma, raskas ja täynnä tummaa eloa. Sitten heidän silmänsä kohtasivat toisensa — ja Ingunnin silmissä syttyi pieni tuikahdus, hän katsoi toisaanne ja koetti peittää hymyä. Hän koetti saada hipaistuksi Olavia kädellään, kun he tapasivat toisensa — pöyhi mielellään hänen tukkaansa heidän jäädessään hetkeksikään kahden kesken. Hän oli hyvin palvelevainen Olavia kohtaan — tarjoutui paikkaamaan hänen vaatteitaan, kantamaan hänelle ruoan, milloin poika tuli aterialle vähän myöhemmin kuin toiset miehet. Ja kun Olav sanoi hyvää yötä, tyttö pusertautui häneen kuin hänen hyväilyään janoten. Olav käsitti sen niin, että Ingunnkin ikävöi häitä, ja se oli hänen mielestään asiaankuuluvaa — aika kävi kai pitkäksi hänellekin täällä kotona; hänestä mahtoi olla hirveän hauskaa itse päästä emännäksi. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt, että saattoi olla nuoria ihmisiä, jotka eivät pitäneet toisistaan, vaikka olivat toisilleen kihlatut.
Mutta Hamarin-retki jäi kajastamaan unena Olavin mielessä. Hän muisteli sitä varsinkin illalla maata pantuaan, eli sen uudelleen mielessään, kunnes tunsi tutun, ihmeellisen suloisen väristyksen ruumiissaan ja sielussaan. Hän muisteli, miten he olivat olleet polvillaan auringon noustessa kalastajamummon navettapahasen takana, rinta rintaa vasten, ja miten hän oli uskaltanut suudella Ingunnia ohimokuoppaan, hiuksien alle, jotka tuoksuivat lämpimästi ja vienosti. Mutta sitten hänet valtasi käsittämätön pelko ja surumielisyys —. Hän koetti ajatella eteenpäin — olihan heidän edessään tie suorana kohti kirkon ovea, pöydänpäätä ja morsiusvuodetta. Mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi tullut heikoksi ja voimattomaksi, kun hän näinä yön hetkinä tahtoi iloita siitä, mikä heitä odotti — aivan kuin ei mikään sittenkään voisi olla niin suloista kuin tuo aamusuudelma, — mitä tulevaisuus heille toisikin.
"Mitä sinä liikut?" kysyi Arnvid äreästi. "Etkö sinä voi pysyä hiljaa?"
"Minä lähden vähän ulos." Olav nousi, pukeutui uudestaan ja viskasi viitan ympärilleen.