"Sinähän et näy muuttaneen mieltäsi", sanoi Olav hymähtäen.
"Sinäkään —?" pääsi Arnvidin suusta.
"Niin. Te tulette sitten olemaan luostarissa sekä isä että poika."
"Niin." Arnvid hymyili. "Jos Jumala suo, saattaa käydä niin, että minä olen palveleva poikaani ja kutsuva häntä isäkseni."
He istuivat hetken hiljaa. Sitten Arnvid sanoi jälleen:
"Luostarin asioissa me nytkin olemme täällä etelässä veli Vegardin kanssa. Aiomme rakentaa kirkkomme uudestaan palon jälkeen, mutta Torstein-piispa tarvitsee itse virkakuntansa tänä vuonna, ja niin meidät lähetettiin katsomaan, saisimmeko palkatuksi kivenhakkaajia Oslosta. Mutta veli Vegard sanoi, että sinä voisit olla hyvä ja lähteä kaupunkiin — ja ottaa vaikka Ingunninkin mukaasi — että hän saisi nähdä teidät."
"Ei Ingunn jaksa lähteä minnekään — ymmärräthän sen. — Mutta veli
Vegard on varmaan jo ikivanha?"
"Onhan hänellä ikää — seitsemänkymmentä vuotta, luullakseni. Hän on nykyään sakristaani. — Minun piti tuoda sinulle sellaiset terveiset, että välttämättä tulisit sinne. Hänellä on tärkeätä puhuttavaa —", Arnvid katsoi alas ja sanoi hiukan ankeasti: "sinun kirveestäsi, tuosta taistelutapparasta. Hän oli saanut kuulla siitä koko joukon asioita — se kuuluu olevan sama, joka kerran on ollut Dyfrinissä, Raumariikessä, siihen aikaan kun esi-isäsi asuivat siellä."
"Minä tiedän sen", sanoi Olav.
"Veli Vegard on nyt kuullut kokonaisen tarinan tuosta kirveestä, sanoo hän. Ennen vanhaan sillä kuuluu olleen sellainen ominaisuus, että se helähti ennen surmantekoa."