Olav nyökkäsi.
"Olen itse kuullut sen kerran", sanoi hän hiljaa.
"Sinä päivänä, jolloin olin majalassa käskettynä pohjoiseen — muistathan, käydessäni viimeksi Miklebøssa —."
Arnvid istui hetken vaiti. Sitten hän sanoi puoliääneen:
"Sinä sanoit minulle hukanneesi tuon kirveen sillä matkalla?"
"En suinkaan ollut semmoinen pöllö, että olisin ottanut tuon raskaan kirveen mukaani metsälle." Olav naurahti kylmästi. "Se oli hakkuukirves; se oli kylliksi hyvä minulle. Mutta totta on, että Ættarfylgja osasi helähtää — se olisi kai mielellään seurannut minua."
Arnvid istui käsivarret ristissä edessään pöydällä äännähtämättä. Olav oli noussut ja kulki nyt levottomasti edestakaisin. Sitten hän äkkiä pysähtyi ja kysyi kovalla äänellä ja aivan kuin uhalla:
"Eikö kukaan ihmetellyt — tai eikö syntynyt juoruja siitä, että Teit
Hallinpoika hävisi niin äkkiä Hamarista?"
"Noo. Kyllähän siitä puhuttiinkin. Mutta ihmiset tyytyivät selittämään sen siten, että hän oli kai ruvennut pelkäämään Steinfinninpoikia."
"Entä sinä? Etkö sinä ihmetellyt ollenkaan, minne hän oli hävinnyt?"