Arnvid sanoi nyt hiljaa.
"Minun ei ole helppo vastata siihen, Olav."
"En pelkää kuulla ajatustasi."
"Miksi tahdot, että sanoisin sen", kuiskasi Arnvid vastahakoisesti.
Olav oli kauan ääneti. Kun hän ryhtyi puhumaan, ei hän katsonut ystäväänsä ja oli kuin hän olisi punninnut jokaista sanaansa.
"Ingunn on kai sanonut sinulle, minkälaista meidän elämämme on ollut. Luulin Jumalan tahtovan, että maksaisin pojalle sen, mitä olin velkaa hänen isänsä surmaamisesta. Tuo kurja" — Olav naurahti — "oli niin hassu, että oli saanut päähänsä naida Ingunnin — elättää hänet ja lapsen, muka. Minun täytyi raivata hänet tieltäni, ymmärräthän —."
"Ymmärrän, että sinun mielestäsi täytyi tehdä niin", vastasi Arnvid.
"Itse hän kohotti ensiksi aseensa. Minä en houkutellut häntä väijyksiin. Hän tuppautui itse minun niskoilleni — vaati minua auttamaan itseään: kuten mies auttaa jalkavaimonsa naimisiin, kun tahtoo päästä hänestä."
Arnvid ei sanonut mitään. Olav jatkoi kiihkeästi:
"Ja sen sanoi hän — hänenlaisensa — uskalsi sanoa sen Ingunnista!"