Arnvid nyökkäsi. Syntyi tuokion hiljaisuus. Sitten Arnvid sanoi viivytellen:
"Sandvoldissa asuvat mökkiläiseni löysivät miehen luut hiilien seasta keväällä, kun lumi suli; tiedäthän siellä ylhäällä Luraasenin karjalaitumelle. Se oli kai hän —."
"Lempo vieköön! Oliko se sinun karjamajasi? Olipa se hyvä — nyt voin maksaa sinulle sakot."
"Ei, ei, Olav, herkeä jo!" Arnvid nousi äkisti ja hänen kasvonsa vetäytyivät kurttuihin. "Mitä sinä tarkoitat tällä kaikella — mitä se hyödyttää? Nyt, näin monen vuoden kuluttua —."
"Niinhän se on, Arnvid. Ja kuitenkin se on liikkunut mielessäni joka päivä, enkä ole hiiskunut siitä yhdellekään ihmiselle ennen kuin nyt sinulle. — Hän pääsi kai vihittyyn maahan?"
"Pääsi."
"Sitten minun ei tarvitse surra sitä — huolehtia siitä — eikä olisi tarvinnut kiusata itseäni kaikkina näinä vuosina sillä, että hän ehkä oli jäänyt makaamaan metsään. — Huolehtia siitä, että olin jättänyt kristityn ruumiin hautauksetta. — Mutta eikö kukaan kysynyt tai kuulustellut, kuka tuo mies oli mahtanut olla?"
"Ei."
"Sepä merkillistä."
"Eipä niin kovin. Sen puolen ihmiset tekevät kuten minä sanon, kun joskus ihmeeksi annan heidän tietää, mitä tahdon!"