"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin!" Olav väänsi kovasti käsiään. "Olisi ollut parempi minulle, jos se olisi tullut selville silloin — ettet sinä olisi auttanut minua toteuttamaan aiettani ja painanut alas asiaa. Kuinka sinä voit edes auttaa sellaista asiaa — sinä jumalaapelkääväinen mies!"
Arnvid purskahti äkkiä nauramaan, hän nauroi niin, että hänen täytyi käydä istumaan penkille. Olav oli hätkähtänyt toisen menettäessä tasapainonsa, ja hän sanoi vihaisesti:
"Sinun täytyy kai luopua tuosta pahasta tavastasi, että alat nauraa hohottaa juuri, kun toinen puhuu — muista asioista — nyt kun aiot munkiksi!"
"Niin kai minun täytyy." Arnvid pyyhki hihallaan silmiään. Ja Olav puhui ankaran mielenliikutuksen vallassa:
"Sinä et ole milloinkaan kokenut millaiselta tuntuu elää epäsovussa Kristuksen kanssa, seisoa hänen edessään valehtelijana ja petturina joka kerran, kun astut Hänen huoneeseensa. Minä olen — joka päivä ja hetki — niin, jo kahdeksan vuoden ajan. Minua luullaan tällä seudulla hurskaaksi mieheksi — sillä annan lahjoja kirkolle ja luostarille ja köyhille varojeni mukaan ja käyn kirkossa niin usein kuin minulla on tilaisuus päästä sinne, — kaupungissa käydessäni pari kolme kertaa päivässä. Sinun tulee rakastaa Herraasi ja Jumalaasi kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi, kuten kirjoitettu on — ja luulen Jumalan tietävän, että minä tahdon rakastaa siten — en tiennyt ihmisen vallassa olevan rakastaa niin, ennen kuin itse olin rikkonut välini Hänen kanssaan ja kadottanut Hänet!"
"Miksi sanot tuon minulle?" kysyi Arnvid kiusauntuneesti. "Parempihan sinun olisi puhua papillesi tästä!"
"Minä en voi. En ole milloinkaan ripittänyt sitä, että tapoin Teitin."
Kun hän ei saanut vastausta, sanoi hän kiivaasti:
"Vastaa minulle! Etkö voi antaa mitään neuvoa!"
"Sinä vaadit minulta paljon. En voi antaa sinulle muuta neuvoa kuin sen, minkä sielunpaimenesikin antaisi sinulle. — En voi kehoittaa sinua muuhun, kuin minkä itse tiedät oikeaksi.