"Mutta en ole silti luovuttanut kaikkea omaisuuttani. Ja minä olen jaksanut elää maailmassa niin kauan, että jaksan elää siinä kuolemanpäivääni asti, jos lähisukulaiseni tarvitsevat minua luonansa."
"Ei, ei", sanoi Olav kuten ennen. "En tahdo, että sinä ajattelet sellaista uhrausta minun puolestani —, tai kenenkään toisen puolesta, josta minut on pantu huolehtimaan."
Arnvid istui katsellen sammuvaan hiillokseen — ja tunsi ystävän hahmon hämärässä lähellään. Mahtaakohan hän itse tietää, ettei se taakka, jonka hän on tänä yönä vierittänyt niskaani, ole pienempi tätä, ajatteli hän.
Olav veti jalallaan luokseen jakkaran, kävi istumaan lieden ääreen, kasvot ystävään päin.
"Olen nyt sanonut sinulle yhtä ja toista, mutta en sitä, minkä aioin sanoa. Olen sanonut sinulle ikävöiväni päivät ja yöt sovintoon Kristuksen, Herramme kanssa — olen sanonut sinulle, ettei Vapahtajamme ole mielestäni milloinkaan ollut niin kuvaamattoman suloinen kuin silloin, kun huomasin hänen painaneen minuun Kainin merkin. Mutta itseäni ihmetyttää, että ikävöin niin, sillä en ole nähnyt hänen olleen näin kova ketään muuta ihmistä kohtaan. Minä olen tehnyt tämän ainoan tihutyön — ja olin silloin niin — kiihtynyt — etten edes muista itse, mitä ajattelin muuta kuin että käsitin Ingunnin käyvän vielä onnettomammin, ellen tehnyt niin — suojellut hänen viimeisiä kunnian rippeitään, vaikka minun olisi ollut tehtävä murha. Ja kaikki sujui niin helposti, aivan kuin se olisi ollut sallittu: hän pyysi päästä mukaani, eikä kukaan nähnyt meidän lähtevän yhtä matkaa. Mutta jos Jumala tai suojeluspyhimykseni tai Neitsyt Maaria olisi johtanut tuona iltana kulkumme ihmisasunnolle eikä autioon karjamajaan Luraasenille — niin olisi käynyt toisin."
"Olitko rukoillut Jumalaa ja pyhimyksiä suojelemaan retkeäsi, ennen kuin lähdit sille —?"
"En tiedä varmaan, enkö liene — ei; rukoillut en ollut juuri silloin. Mutta koko sinä pääsiäisenä en ollut tehnyt muuta kuin rukoillut — ja olin koko ajan haluton tappamaan häntä. Mutta oli kuin kaikki olisi mukautunut siten, että minun täytyi tappaa hänet ja kehoittanut minua salaamaan tekoni perästäpäin. Ja Jumala, joka näkee kaiken, tiesi myös minne se johtaisi, paremmin kuin minä itse — eikö hän siis olisi voinut estää minua, rukoilemattani —?"
"Niin sanomme kaikki, Olav, kun olemme antaneet vallan omalle tahdollemme ja kun huomaamme jälkeenpäin, että olisi ollut parempi toisin. Mutta sitä ennen kai ajattelit, kuten ajattelemme jokainen, itse ymmärtäväsi parhaiten, mikä sinulle on hyväksi."
"Niin aivan. Mutta kaikessa muussa, paitsi siinä, mitä tuo teko on tuonut muassaan, olen tehnyt oikeutta ja kohtuutta jokaiselle kykyni mukaan. Minulla ei ole vääryydellä hankittua tavaraa, sen tiedän, en ole puhunut pahaa lähimmäisistäni, miehistä tai naisista, vaan antanut pahojen puheiden painua unhoon niiden tullessa ovelleni, vaikka olisin tiennyt niiden olevan totta eikä valhetta. Ja minä olen ollut uskollinen vaimolleni, eikä ole totta, etten soisi hyvää hänen pojalleen — olen ollut yhtä hyvä Eirikille kuin useimmat miehet ovat omille pojilleen. — Sano nyt sinä, Arnvid, joka ymmärrät sellaisia asioita paremmin kuin minä ja olet elämän ikäsi ollut hurskas ja armelias mies — enkö ole oikeassa, kun sanon Jumalan olleen ankaramman minua kuin muita kohtaan? — Olen nähnyt enemmän maailmaa kuin sinä" — Arnvid istui niin, ettei Olav voinut nähdä hänen hymyilevän hänen tätä sanoessaan — "niinä vuosina, jolloin olin maanpaossa enoni luona ja sitten kun kuuluin jaarlin väkeen. Olen nähnyt miehiä, joita painoivat kaikki maailman seitsemän syntiä, jotka harjoittivat julmuuksia, jollaisiin minä en olisi ryhtynyt pikkusormellani, vaikka olisin tiennyt varmasti Jumalan jo hylänneen minut ja tuominneen minut helvettiin. Eivät he pelänneet Jumalaa, enkä minä huomannut heidän kaipaavan tai rakastavan Häntä silti tai haluavan sovintoa hänen kanssaan — vaan he elivät iloisin ja tyytyväisin mielin ja saivat autuaallisen lopun, monikin heistä; sen olen itse nähnyt.
"Miksi emme siis me, Ingunn ja minä, voi saada rauhaa? On kuin Jumala vainoaisi minua kaikkialla, eikä soisi minulle lepoa, vaan vaatisi minulta mahdottomuuksia, sellaista, mitä en ole nähnyt Hänen vaativan keneltäkään muulta?"