"Kuinka minä voisin vastata tuollaiseen, minä, joka olen maallikko. — Olav, etkö voi lähteä kanssani kaupunkiin, puhumaan veli Vegardin kanssa —."
"Ehkä teen niin", sanoi Olav hiljaa. "Mutta sano sinä ensin — ymmärrätkö, miksi minun osani on oleva niin paljon kovempi kuin muiden?"
"Ethän sinä voi tietää, mitä kaikkea nuo toisetkin ovat kokeneet. Mutta ymmärräthän sen, että kun tunnet Jumalan seuraavan sinua, tapahtuu se siksi, ettei hän tahdo kadottaa sinua."
"Mutta Hän on saattanut asiani sille kannalle, etten voi kääntyä takaisin."
"Jumalako ne on saattanut sille kannalle?"
"En ole tehnyt sitä itsekään — minun täytyi mielestäni tehdä kuten tein; minun huostaani oli uskottu Ingunnnin elämä ja hyvinvointi. Mutta kaiken alku oli se, Arnvid, että Steinfinninpojat tahtoivat varastaa minulta naimakaupan, johon isäni oli saanut suostumuksen — oliko minun tyydyttävä siihen, taivuttava sellaiseen vääryyteen? Minulle on opetettu Jumalan tahtovan, että kristityn tulee taistella vääryyttä ja lainrikkomusta vastaan. Olin lapsi iältäni, lakia tuntematon — en tiennyt muuta keinoa oikeuteni suojaamiseksi, kuin otin itse morsiameni, ennen kuin hänet ehdittiin naittaa toiselle."
Arnvid sanoi nyt ahdistuneesta:
"Näin vastasit minulle silloin, kun puhuin sinun menettelystäsi sukulaisnaistani kohtaan. Muistatko vielä, Olav, ettet sinä — ettet sinä puhunut totta silloin?"
Olav kohotti päänsä hätkähtäen, ällistyneenä. Hän viivytti vähän vastaustaan:
"En. — Ja luulen", sanoi hän rauhallisesti, "että useimmat miehet olisivat tehneet samoin minun sijassani."