"Niinpä kai."
"Tarkoitatko", kysyi Olav pilkallisesti, "Jumalan käden lyöneen minua — ja Ingunnia — niin kovasti siksi, että — että valehtelin silloin?
"Sitä en voi tietää."
Olav nakkasi kärsimättömästi niskojaan:
"En voi uskoa sen olleen niin suuren synnin. Olen kuullut monen miehen valehtelevan pahemminkin — syyttä suotta, enkä ole huomannut Jumalan ojentavan sormeaan rangaistakseen heitä. Ja siksi en ymmärrä Hänen oikeamielisyyttään, joka tahtoo rangaista minua näin julmasti!"
Arnvid kuiskasi:
"Kylläpä sinun ajatuksesi Jumalasta ovat pienet, jos odotat hänen oikeamielisyytensä olevan samanlaisen kuin ihmisten. Hän ei ole luonut kahta samanlaista ihmistä Eevan ajoista alkaen — kuinka Hän siis vaatisi samaa kaikilta luoduiltansa, joille Hän on suonut niin erilaiset lahjat. — Kun tulin tuntemaan sinut nuoruudessamme, uskoin sinua totuudellisimmaksi, oikeamielisimmäksi ja jaloimmaksi mieheksi, mitä tunsin; sinussa ei voinut olla julmuutta ja petosta, vaan Jumala oli suonut sinun periä uskollisten, uljaiden isiesi luonteen."
Olav nousi paikaltaan ja jäi seisomaan kiihtyneenä:
"Ja entä, jos olisi ollut niin? Jos on, kuten sanot — jos on totta, että minä pelkäsin usein tehdä niinkuin muut miehet tekevät joka päivä huolettomin mielin, vähemmällä syyllä —. Entä jos tuo, mitä sinä kutsut Jumalan lahjaksi, olisikin ollut sietämätön taakka, jonka Hän oli sitonut selkääni syntyessäni!"
Arnvidkin oli ponnahtanut paikaltaan. Hän oli tullut toisen luo ja seisoi hänen edessään miltei uhkaavana: