"Niin moni voi sanoa samaa luojansa antimista; ellei hänellä ole kallionlujaa uskoa Vapahtajaansa, saattaisi hän luulla syntyneensä pahimmaksi turmanlinnuksi."
Hän nosti jalkansa lieden reunalle ja seisoi siinä pää käsien varassa, eteenpäin kumartuneena, tuijottaen hiiliin:
"Sinä ihmettelit usein, että minä kaipasin pois maailmasta — minä, jolla oli rikkautta — ja valtaa enemmän kuin viitsin käyttää — ja arvoasemakin tavallaan —. Sanoit minua hurskaaksi ja armeliaaksi — Jumala tietää, etkö luullut minun olleen sellaisen siksi, että rakastin lähimmäisiäni!"
"Luulin sinun auttaneen jokaista, joka turvasi apuusi, siksi että olit — lempeäsydäminen — ja säälit kaikkia, jotka olivat — hädässä."
"Säälin — kyllä. Usein mieleni olisi tehnyt syyttää luojaani siitä, että Hän oli luonut minut sellaiseksi, ette voinut muuta kuin sääliä kaikkia, vaikka en voinut pitää kenestäkään."
"Luulin", sanoi Olav hyvin hiljaa, "että sinä — autoit — minua ja Ingunnia neuvoilla ja töillä siksi, että olit ystävämme. Jumalan tähdenkö siis ainoastaan ojensit meille kätesi?"
Arnvid pudisti päätään:
"Ei. Olin pitänyt sinusta nuoruudestamme asti, ja Ingunn on ollut minulle rakas pikkutytöstä asti. Ja kuitenkin olin monesti tuiki kyllästynyt kaikkeen — toisinaan saatoin tuskissani toivoa, että pääsisin kerran rauhaan koko teidän asiastanne."
"Tuon olisit voinut sanoa aikaisemmin, niin olisin vaivannut sinua vähemmän", sanoi Olav jäykästi.
Jälleen Arnvid pudisti päätään.