"Olav, muistatko, mitä itse sanoit — että olet antanut Eirikille enemmän kuin sovintorahat hänen isänsä murhasta —."
"Muistan. Mutta huomaan nyt, Ingunn, ettei minulla ollut oikeutta siihen. — Antaa tyttäreni isäinperintöä sakkoina vieraan miehen lapselle —."
"Ceciliasta — Olav, Ceciliasta on tuleva muutenkin rikas neito, hän on rikas, kunniassa syntynyt, korkeasukuinen — ja kaunis hänestä tulee lisäksi. Ei hän ole jäävä huonolle osalle, vaikka saisikin tyytyä sisaren osaan."
Olavin kasvot muuttuivat jäykiksi ja aivan kuin sulkeutuivat.
"Oikeutta isänperintöön ei ole lapsella, joka on sellaista syntyperää kuin Eirik."
"Ei — sinä olet aina vihannut minun äpärääni." Ingunn purskahti itkuun, rajuun, hillittömään itkuun. "Olen kuullut sinun itsesi kutsuvan häntä siksi."
"Voi olla — se on haukkumasana, joka voi päästä vihastuneen miehen huulilta, kun hän puhuu sille, joka on hyväsukuinen." Olav koki puhua rauhallisesti, mutta ei voinut estää katkeruuden häivettä pilkistämästä esiin: "Mutta en kiellä katuneeni — sen pojan olisi ollut parempi kuulla toista nimeä, kun hän kiusasi minua."
"Sinä vihaat häntä", sanoi äiti.
"Se ei ole totta. En ole milloinkaan ollut liian kova Eirikille. Herra tietää, että hän on saanut vähemmän kuritusta kuin tarvitsisi — minä en voi kurittaa häntä, kun sinä katsot minuun, kuin iskisin sinua puukolla joka kerran, kun puhun hänelle vähän ankarammin ja itse hemmottelet hänet piloille."
"Minä! Joka makaan tässä enkä näe poikaa koko päivänä —", Ingunn oli ottanut ylös kukat ja repi niitä nyt käsissään. "Kuluu viikkoja, ettei hän käy ollenkaan äitinsä luona — ettei hänellä ole aikaa puhua minun kanssani. Ja kun hän tulee — kuten tänään, ajat sinä hänet heti pois."