Olav oli aikonut seurata miehiä näiden lähtiessä Ingebjørgin pirttiin — miehet tahtoivat puhua rauhassa, palvelusväen kuulematta. Mutta Steinfinn oli käskenyt kasvattinsa jäädä tupaan talon renkien kanssa. Olav oli suuttunut — nyt kun hän omasta mielestään jo lukeutui kuuluvaksi Steinfinnin sukuun. Hän ei muistanut, ettei Steinfinn vielä tiennyt heidän liittonsa olevan niin lähellä lujittumistaan.
Arnvid nojasi seinään; hän tuijotti murjottaen eteensä.
"En minä aio vetäytyä syrjään, olen kyllä seuraava sukulaistani niin kauas kuin hän vaatii. Mutta minä en tahdo ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa."
Olav katsoi ystäväänsä — ja pojan vaaleahkot, kauniisti kaartuvat huulet vetäytyivät pieneen ivahymyyn.
IV
Toisen päivän iltana miehet karahuttivat rinnettä alas. Tämän päivän oli kestänyt pilvipoutaa, mutta ilma oli muuttunut kylmäksi ja tuuliseksi.
Kolbeinilla oli mukanaan kuusi miestä, Steinfinnillä seitsemän sekä
Olav Auduninpoika, ja Arnvid seurasi oman miehensä kanssa. Kolbein oli
hankkinut tarvittavat veneet, jotka oli kätketty kauemmaksi pohjoiseen,
Mjøsenin rannalle.
Ingunn meni aikaisin levolle parveensa. Hän ei tiennyt, kauanko hän oli nukkunut herätessään siihen, että joku kosketti hänen poveaan.
"Sinäkö se olet", kuiskasi hän unisesti — hän odotti unenpöpperössään näkevänsä Olavin pehmeän tukan, mutta hänen edessään olikin hunnulla peitetty pää. "Äiti —?" pääsi häneltä ihmetyksen vallassa.
"Minä en saa unta", sanoi Ingebjørg. "Olen kävellyt ulkona. Pukeudu ja lähde alas minun kanssani."