Ingunn nousi tottelevasti ja pukeutui. Hän oli rajattomasti ihmeissään.
Ei ollut sentään kovin myöhä vielä. Sen huomasi ulos tullessa. Ilma oli kirkastunut. Kuu paistoi melkein pyöreänä eteläisen harjanteen laelta, punaisena kuin iltapilvi, antamatta vielä valoa.
Äidin käsi oli tulikuuma hänen tarttuessaan tyttären käteen. Ingebjørg veti neitoa mukanaan — kulki edestakaisin kartanon liepeillä, mutta ei puhunut juuri mitään.
— Kerran he jäivät seisomaan pellon aidan yli kumartuneina. Pellolla oli lammikko, jonka ympärillä kasvoi korkeata, rehevää ruohoa, joka kuvastui veteen, mutta keskellä sen pientä, kiiltävää pintaa välkkyi kilo — kuu oli nyt noussut korkealle ja oli vaalennut keltaiseksi ja kirkkaaksi.
Äiti katsoi alemmas, missä järvi ja talot uinuivat pehmeässä, vaaleassa udussa.
"Ymmärrätköhän sinä, mitä tämä merkitsee meille kaikille", sanoi
Ingebjørg.
Ingunn tunsi poskiensa kalpenevan ja muuttuvan kylmiksi äidin tätä sanoessa. Hän oli aina tiennyt sen, mitä isästä ja äidistä oli tietämistä; hän oli myös tiennyt, että nyt oli tulossa suuria tapahtumia. Mutta kulkiessaan tässä äitinsä kanssa ja huomatessaan, miten tämä oli järkyttynyt sisimpäänsä myöten, hän vasta käsitti, mitä kaikki oikein merkitsi. Hänen huuliltaan pääsi pieni äännähdys aivan kuin hiiren vinkaisu.
Ingebjørgin kärsineet kasvot vetäytyivät hymyn irveeseen, ja hän sanoi:
"Pelkäätkö sinä valvoa tänä yönä äitisi kanssa? Tora ei olisi kieltäytynyt jäämästä minun luokseni, mutta hän on sellainen hurskas, lempeä lapsi. Sitä sinä et ole — ja sinä olet vanhin", lopetti hän kiihkeästi.
Ingunn rutisti hentoja käsiään. Jälleen hänestä tuntui kuin hän olisi päässyt nousemaan vähän korkeammalle tunturin rinnettä, josta näki hiukan laajemmalti maailmaa. Hän oli aina ollut selvillä siitä, etteivät vanhemmat olleet kovin iäkkäitä ihmisiä. Mutta nyt hän tajusi, että he olivat nuoria. Heidän lempensä, josta hän oli kuullut kerrottavan kuin mistäkin vanhan ajan tarinasta, saattoi syttyä uudestaan täyteen liekkiin, kuten tuli syttyy tuhan alla kytevistä hiilistä. Ihmetellen ja vastentahtoisesti hän aavisti isän ja äidin rakastavan toisiaan nytkin — samoin kuin Olav ja hän rakastivat toisiaan, mutta vain paljon kiihkeämmin — kuten virta on suurempi ja kuohuvampi lähellä suuta kuin ylhäällä lähteillään. Ja vaikka häntä kainostutti se, mitä hän nyt ymmärsi, hän tunsi myös ylpeyttä vanhempiensa tavattoman kohtalon johdosta.