Hän ojensi arasti kätensä sanoen:
"Kyllä minä valvon sinun kanssasi koko yön, äiti."
Ingebjørg puristi tyttärensä kättä.
"Jumalan täytyy auttaa Steinfinniä, että me saamme pestyksi pois häpeämme", hän sanoi kiivaasti, syleili tytärtään ja suuteli tätä.
Ingunn tarttui äitinsä kaulaan. Siitä oli hyvin kauan, kun tämä oli suudellut häntä. Se oli kuin osa sitä elämää, joka oli loppunut tuona yönä, jolloin Mattias oli tullut taloon.
Ei Ingunn ollut sitä kaivannutkaan — hän ei ollut ollut hyväileväinen lapsena. Se, mikä oli Olavin ja hänen välillään, oli aivan kuin jotakin uutta, minkä he olivat keksineet alusta alkaen. Se oli tullut kuin kevät — se ilmestyy jonakin päivänä kuin ihme, mutta kohta sen jälkeen tuntuu aivan kuin kesän pitäisi jatkua ikuisesti. Miten oli laita pellonpientarenkin? — Niin kauan kuin se pysyy paljaana kuivuneiden heinätupsujen ympäröidessä kiviä, joiden laidoilta lumi on sulanut, niin kauan se on vain kuin pieni harmaa penger sarkojen välissä — kunnes se äkkiä muuttuu yhdeksi ainoaksi reheväksi tiheiköksi, josta tuskin pääsee kahlaamaan läpi.
Ja nyt hänen lapsenmielensä keväinen hedelmättömyys oli muuttunut reheväksi ja kukintakykyiseksi. Hän painoi vilpoisen, pehmeän poskensa äidin luisevia kasvoja vasten ja sanoi:
"Minä valvon mielelläni sinun kanssasi, äiti!"
Sanat kimmahtivat aivan kuin häneen itseensä — hänenhän täytyi odottaa Olavia. Hänen ajatuksensa olivat olleet jossain muualla tämän lähtiessä toisten kanssa matkaan illalla — hän ei ollut muistanut, että miesten hanke oli hengenvaarallinen. Hätä kouristi häntä — mutta tuntui vain väristyksenä sydänjuurissa. Hän ei voinut kuvitella, että hänen omilleen saattoi todella tapahtua jotakin. —
Kuitenkin hän kysyi: