Ingebjørg aukaisi solaan vievän oven. Hän tyhjensi sängystä kaiken, mitä siihen oli pinottu, alkoi kaivella arkkuja ja rasioita, antaen tyttärensä valaista lyhdyllä — päästi sitten lattialle kaiken käsistään ja lähti ulos solaan.
Kuu oli ehtinyt niin kauaksi länteen, että sen valo välkkyi kultaisena siltana vedessä. Se oli painumaisillaan tummaa, sinistä pilvivuorta kohti — joku irtautunut kaistale kulki kuuta vasten muuttuen kultaiseksi.
Äiti palasi sisään ryhtyen jälleen penkomaan arkkuja. Hän oli vetänyt esiin silkkisen naisenpuvun — se oli vihreäpohjainen, keltakukallinen — lyhdyn valossa koko puku kuulsi kellastuneiden haavanlehtien värisenä.
"Tämän tahdon antaa sinulle —."
Ingunn niiasi ja suuteli äitinsä kättä. Hän ei vielä milloinkaan ollut omistanut silkkistä pukua. Valaanluisesta rasiasta äiti otti lisäksi vihreän samettinauhan, johon oli kiinnitetty kullattuja hopeanastoja. Hän asetti sen tyttären otsalle, työnsi sitä vähän alemmas ja sitoi nauhanpäät niskaan hiusten alle.
"Kas noin. Sinusta ei tullut niin kaunis kuin lapsena ollessasi luulimme, mutta sinä olet sievistynyt tänä kesänä. Voit ruveta käyttämään otsanauhaa, sinä olet nyt naimaikäinen neito, Ingunn."
"Niin, Olav ja minä olemme puhuneet siitä", uskalsi Ingunn virkkaa. Hän koetti vaistomaisesti puhua niin tasaisesti ja luonnollisesti kuin osasi.
Ingebjørg nosti katseensa — he olivat molemmat kyykkysillään erään arkun ääressä.
"Oletteko Olav ja sinä puhuneet siitä?"
"Kyllä." Ingunn puhui yhtä tasaisesti kuin äsken: hän painoi hiljaa alas luomensa. "Me olemme nyt siksi vanhoja, että arvaamme teidän haluavan pian täyttää meitä koskevan sopimuksen."