Ingunn heitti vaipan ympärilleen ja juoksi itäparveen. Sinne oli siroteltu orjantappuraruusuja ja angervon oksia — se aivan salpasi henkeä. Hän ei ollut nähnyt kotiaan juhla-asussa sitten kun pikku tyttönä. Kylläkin juominkeja tuvassa ja ruokapitoja pyhinä — mutta ei kukkia lattialla. Silkkipuku ja kultanauha olivat Olavin arkulla. Ingunn otti ne käsivarrelleen ja juoksi takaisin.
Peiliä hänellä ei ollut, mutta ei hän sitä kaivannut seisoessaan valmiiksi pukeutuneena aitassaan. Hän tunsi kultaisen otsanauhan painon hiuksillaan, katsoi pitkin vartaloaan, jota keltaisenvihreä silkki verhosi. Puku soljui pitkinä laskoksina povelta jääden viistämään maata, ja hopeavyö veti sitä vähän sisään vyötäisiltä. Se oli niin suuri ja avara, että hänen täytyi kannattaa sitä molemmin käsin astuessaan pihanurmen yli. Mieli riemua täynnä hän nyt tiesi olevansa aivan kuin joku kirkon veistetyistä kuvista. Pitkä, kaitaluinen, matalarintainen ja hentojäseninen sekä koruista säihkyvä.
Tuvassa ovella hän pysähtyi häikäistyneenä. Soihtuvalkeita paloi huoneessa, ja päivänpaiste virtasi sisään räppänän aukosta, niin että orsien alla aaltoileva savu näytti taivaansiniseltä. Ja pöydällä seisoi palavia kynttilöitä isännänistuimen edessä. Siinä istui hänen äitinsä isän vieressä ja äiti oli pukeutunut punaiseen silkkiin. Hunnun sijasta, jonka Ingunn oli tottunut näkemään hänen päässään, oli hänellä nyt valkoinen kangistettu aivinapäähine; se kohosi otsalta korkeana kuin kruunu ja jätti takaraivon paljaaksi; hiussykerö välkkyi kultaisena kirjavan hiusverkon sisällä.
Muut naiset eivät istuneet pöydässä; he kulkivat edestakaisin ruokaa ja juomaa kantaen. Ingunn otti myös kannun; hän kantoi sitä korkealla oikeassa kädessään kannattaen vasemmalla hametta ja koettaen astua niin sirosti ja pehmeästi kuin suinkin — vatsa kauniisti kaarella, hartiat alas vedettyinä, jotta povi näyttäisi hennommalta. Kaula oli eteenpäin taipunut, pää taas kallellaan kuin kukka vartensa nenässä. Näin hän kulki eteenpäin niin keveän liitelevästi kuin osasi.
Mutta miehet olivat jo puolijuovuksissa ja varmaan väsyneetkin yön toimista; kukaan ei huomannut häntä sanottavasti. Isä nauroi, kun hän kaatoi hänelle olutta. Hänen silmänsä olivat kiiltävät ja jäykät, ja kasvot punottivat tummina hänen pörröisen, kellanruskean tukkansa alla — ja nyt Ingunn huomasi hänen kantavan toista kättään siteessä rintaa vasten. Hänellä oli paras viittansa ahtaan nahkatakin päällä, joka näkyi haarniskan alta. Useimmat miehet näyttivät istuutuneen pöytään siinä kunnossa, missä he olivat satulasta noustessaan.
Isä antoi merkin, että hänen oli kaadettava juomaa Kolbeinille ja hänen kahdelle pojalleen Einarille ja Haftorille; he istuivat Steinfinnin oikealla puolella.
Hänen vasemmalla puolellaan istui Arnvid. Hän oli punainen, ja hänen tummansiniset silmänsä välkkyivät kuin metalli. Hänen kasvonsa nytkähtelivät, kun hän tuijotti nuoreen sukulaisneitoon. Ingunn ymmärsi, että hän ainakin piti häntä kauniina tänä iltana, ja hän hymyili ilosta kurottuessaan yli pöydän ja kaataessaan hänelle.
Kun hän tuli siihen, missä Olav Auduninpoika istui ulommaisella penkillä, hän ahtautui tämän ja hänen vierustoverinsa välitse kallistamaan juomaa seinäpenkillä istuville. Silloin poika tarttui häneen kiinni alhaalta polvien kohdalta ja likisti häntä itseään vasten pöydän suojassa, niin että juoma läikähti kannusta maahan.
Ingunn huomasi heti hänen olevan juovuksissa. Olav istui syrjittäin penkillä, jalat kaukana toisistaan, pää käsivarren nojassa ja kyynärpää kaukana pöydällä ruokien keskellä. Se oli niin tavatonta, ettei Ingunn voinut olla nauramatta — toisten oli ollut tapana kiusoitella Olavia siitä, että hän istui aina yhtä hiljaa ja tanakasti, olipa juonut miten paljon hyvänsä. Jumalanvilja ei pystynyt häneen, sanoivat muut.
Mutta tänä iltana olut oli vienyt voiton hänenkin jäykkyydestään. Ingunnin aikoessa kaataa hänelle olutta Olav kävi kiinni hänen käsiinsä, laski kannun huulilleen ja joi sen reunasta kaataen päälleen, niin että hirvennahkapanssari ryvettyi rinnalta.