"Juo sinäkin vuorostasi", hän sanoi katsoen Ingunnia nauraen kasvoihin — mutta hänen silmänsä olivat niin kummalliset ja vieraat, niissä välkkyi valloilleen päästetty viileys. Ingunn joutui hämmennyksiin, mutta kaatoi olutta hänen pikariinsa ja maistoi siitä; silloin Olav taas tempasi hänestä kiinni pöydän alla, niin että tyttö oli vähällä kaatua hänen syliinsä.
Olavin vieruskumppani otti kannun heidän käsistään sanoen:
"Kuulkaapas, te kaksi siinä — jättäkääpäs vähän juomista meillekin."
Ingunn meni täyttämään kannua — ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Ja hämmästyksekseen hän huomasi vapisevansa kauttaaltaan. Hän arveli pelästyneensä Olavin kiihkeyttä, mutta tämä veti häntä myös puoleensa aivan uudella tavalla — se oli kuin suloisesti kalvavaa uteliaisuutta. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt Olavia semmoisena. Mutta se oli niin kirpaisevan hauskaa — tänä iltana kaikki oli toisenlaista kuin tavallisesti. Kulkiessaan tarjoillen hänen täytyi vähän väliä saada hipaista Olavia, jotta tämä sitten saisi tilaisuuden varastaa noita kovakouraisia, salaisia hyväilyjä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi vetänyt jonnekin —.
Kukaan ei ollut huomannut, että ulkona pimeni, ennen kuin räppänästä alkoi sataa sisään. Heidän täytyi sulkea se. Silloin Ingebjørg käski tuomaan lisää valoa. Miehet nousivat pöydästä; jotkut lähtivät komeroihinsa nukkumaan, mutta toiset istuivat takaisin juomaan ja puhelemaan naisten kanssa, jotka nyt vasta ehtivät ajatella ruokaa.
Arnvid ja Einar Kolbeininpoika, Ingunnin serkku, kävivät hänen viereensä, ja Einar alkoi kertoa hänelle tarkemmin retkestä.
He olivat purjehtineet itäistä rantaa joelle asti, ja sieltä he lähtivät toiselle puolen Vingarheimiin, joten he saapuivat ratsain Mattiaksen taloon pohjoiselta suunnalta. Se näyttäytyi muuten turhaksi, sillä Mattiaksella ei ollut vartijoita ulkona.
"Hän ei näy uskoneen Steinfinnin täydellä todella aikovan hyökätä hänen niskaansa", sanoi Einar halveksuvasti. "Eihän sitä sovi ihmetellä — onhan siitä jo kauan puhuttu ja onhan sitä odotettu — kai hän ajatteli, että koska Steinfinn oli jaksanut kestää häpeää kuusi vuotta, hän kestäisi varmaan seitsemännenkin —."
"Minä muistelen kuin olisin kuullut selloisen puheen Mattiaksesta,
että hän karkasi maasta, koska pelkäsi Steinfinniä", sanoi nyt Olav
Auduninpoika, joka oli liittynyt seuraan. Ja hän tunkeutui Arnvidin ja
Ingunnin väliin.
"Niin, ja Steinfinn on laiska; hän istuu rauhassa pensaan alla, kunnes lintu käy istumaan aivan hänen päänsä päälle —."